Pitkä ja pimeä yö…

”No ei Anna nyt pysty 90 kilometriä hiihtämään”, sanoi J puhelimessa veljelleen keskiviikkoiltana, kun tämä oli soittanut ja kertonut olevansa flunssassa, eikä näin pystyisi hiihtämään perjantai-iltana olevaa Nattvasaa. Ymmärsin kuulematta, että minua ehdotettiin mukaan leikkiin. Naurahdin huvittuneesti päätäni puistellen ja lähdin ruoantekoon.

Kului viitisentoista minuuttia. Keittiöön kuulin, kun puhelinrinki kävi kuumana J:n kuumeisesti yrittäessä saada itselleen hiihtokaveria. Nattvasa hiihdetään yöllä ja siksi se pitää hiihtää pareittain.

Tässä välissä laitoin kaverilleni viestiä: ”J:llä ei ole ketään kenen kanssa hiihtää Nattvasaa, varmaan tosi helppo löytää joku hullu joka haluaa perjantaiyönä hiihtää 90 km.”

Ja sitten J saapuu keittiöön. ”Älskling……(tiedättekö sen mairean varovaisen äänensävyn kun toiselta halutaan jotain, mutta ollaan vähän epävarmoja lopputuloksesta) …mitäs jos hiihtäisit mun kanssa perjantaina?” Nyt nauroin ääneen. Enhän MINÄ pysty hiihtämään 90 kilometriä (niin kuin juuri itse sanoit…). Enhän minä ylipäätään osaa hiihtää.

Olin ostanut sukset tammikuussa ja käynyt ehkä viisi kertaa ladulla, mielessä pienen pieni ajatus osallistua kisaan ehkä ensi vuonna.Olin sitä paitsi juuri kieltäytynyt Vasaloppet-viestistä (jossa yhdelle tulee hiihdettävää 9-20 km), vedoten olemattomaan tekniikkaani ja harjoittelun puutteeseen. En kai minä hullu nyt 90 kilometriä lähtisi kokeilemaan.

No en varmaan.

Kaverille viesti: ”Et ikinä arvaa kuka se hullu oli..” ja pomolle: ”Mulla olisi tällainen akuutti vapaan tarve”… Ja sitten aamulla mukana minibussissa muiden vasaloppettilaisten kanssa kohti Säleniä tajuamatta yhtään mitä oli tullut luvattua.

Kahdeksan tunnin automatkan aikana katselin YouTubesta Johan Ohlssonin hiihtokoulua vasta-alkajille ja googlettelin: Kuinka valmistautua Vasaloppettiin.

Se oli vähän tyhmää, koska:

1) Hiihtokilometrejä alla yhteensä ainakin 100 km (ei ole edes koko elämän aikana)

2) Ainakin yksi kolmen tunnin yhtäjaksoinen treeni tehtynä (no kolme tuntia tai yksi, onko se nyt niin justiinsa)

3) Osallistu useisiin hiihtokilpailuihin, mieluiten pitkänmatkan, jotta tiedät kuinka vauhtia tulee jakaa tasaisesti läpi kisan (No siis 10-vanhana hiihdin Haudankorvan ala-asteen hiihtokisoissa liikennepuiston ympäri ja ihan hyvin se vauhti riitti..)

Vaikka kaikki muut olivat vaikuttuneita pelottomasta asenteestani, mietin itse, että hullu minä olen, enkä mitään muuta.

Kun sitten seisoin lähtöalueella muutaman asteen pakkasessa pilkkopimeässä lähtölaukausta odotellessani, mietin edelleen, että mitä ihmettä olen tekemässä. Vielä kaksi kuukautta sitten J oli joutunut opastamaan, että kuinkas ne sauvat laitetaan oikein käteen ja auttamaan monojen kiinnittämisessä. Useille osallistujille, Vasaloppetin päiväsaikaan monta kertaa hiihtäneille, pimeys ja yöllinen ajankohta toi mukavaa lisähaastetta tuttuun kisaan, kun minulle jo hiihtokilpailuun osallistuminen oli suuri haaste sinänsä säkkipimeästä yöstä ja loputtoman tuntuisesta matkasta puhumattakaan.

Mutta kun päästiin liikkeelle ja kun tajusin että täällä sitä nyt hiihdetään tämä yö, niin upeaahan se oli. Hullua ja upeaa, niin kuin elämän kuuluukin.

Kymmenen kilometrin jälkeen, kun pelkoni vihoittelevasta polvesta osoittautui turhaksi, tiesin että tulen hiihtämään maaliin. Kestää kuinka kauan tahansa, minä hiihdän maaliin. Ja niin hiihdin. Aamuseitsemältä kun maali vihdoin alkoi häämöttää mietin vain, että voiko tämä olla totta. Että tuolla on maali ja kun sinne pääsen, niin sitten ei tarvitse enää hiihtää. Hiihtämistä oli kestänyt niin kauan, että tuntui epäuskoiselta, että sitten sen voisi vain ”yks kaks” lopettaa.

Jälkeenpäin J ja hänen veljensä (joka siis kuitenkin tuli mukaan, tuhannesti vaan kiitoksia), sanoivat olleensa aivan varmoja että jätän kisan kesken. Olivat kuulemma toivoneet, että jätän, niin olisivat molemmat saaneet jättää myös ja se olisi mennyt mukavasti minun piikkiin. Tämä tuli minulle yllätyksenä, koska suomalaisella sisulla kun ei kilpailuja keskeytetä keskeyttäminen ei missään vaiheessa käynyt edes mielessäni.

Sitä on sanottu, että siellä metsässä niiden yksinäisten kilometrien aikana ehtii tehdä pienen matkan itseensä. Minä voin kyllä ihan rehellisesti sanoa, että viimeistään siinä 60 kilsan jälkeen alkoi takki olla niin tyhjä, että ainoa matka jonka tein oli kirjaimellisesti se 90 kilometriä Sälenista Moraan. Jos siinä olisi tarvinnut vielä itseensä matka tehdä, niin kilometrejä olisi tullut varmaan aika monta lisää…

Mutta jos haluatte tietää, niin oli se raskasta. Ja yö oli pitkä. Ja pimeä. Ja alamäet hurjia. Ja sormet paleli. Ja korvia paleli. Ja lopussa takareisi kramppasi. Ja jossain vaiheessa oksetti.

Mutta voin sanoa, niin kliseeltä kuin se kuulostaa, että mitään (no ehkä sen sormien palelun) en vaihtaisi pois. Se oli ehkä tuskaa ja taistelua, mutta mitä muuta sitä noin äkkiseltään voi 90 kilometrin hiihdolta sysipimeässä pakkasyössä odottaa.

Ja se oli myös itsensä venyttämistä, itseensä luottamista ja itsensä ylittämistä. Ja mitä muuta sitä voi täydellisestä urheilusuoritukselta toivoa.

 

 

  9 comments for “Pitkä ja pimeä yö…

  1. äiti
    10.4.2017 at 21:55

    Kiva kun olet laittanut kaikki tuntemuksesi muidenkin luettavaksi. Mahtava olet ja mukava kirjoitus
    <3

    • Anna
      10.4.2017 at 22:39

      Kiitos rakas äityli <3

  2. Nimetön
    11.4.2017 at 07:09

    Oot sinä aika mimmi!!!!!👍

    • Anna
      11.4.2017 at 15:36

      :)

  3. isä
    11.4.2017 at 08:36

    Kaikki ON mahdollista, kun vain uskoo itseensä! Ei tarvii jälkeenpäin ihmetellä, miksen mä hiihtänyt, bra jobbat :)

    • Anna
      11.4.2017 at 15:37

      Näin se on :) Tackar!

    • 16.5.2017 at 03:52

      There’s a terrific amount of knldgewoe in this article!

  4. Elina H
    12.4.2017 at 07:21

    Uskomaton suoritus! Sisukas suomalainen! =) Onnittelut!

    • Anna
      13.4.2017 at 10:29

      Kiitos =)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.