Näin tässä yksi päivä bussiin juoksevan nuoren miehen. Hän juoksi täysillä, kaikkensa antaen. Jäin ihaillen katsomaan. En ole nimittäin koskaan käsittänyt ihmisiä, jotka ovat myöhästymässä bussista ja jotka selvästi haluavat ehtiä siihen, mutta eivät kuitenkaan jostain syystä tee kaikkeaan, jotta oikeasti ehtisivät mukaan. Otetaan ehkä muutama juoksuaskel, sitten saatetaan naurahtaa vähän nolosti ja sitten kävellään. Sitten huomataan, että ehkä siihen bussiin ehkä ehdittäisiin kuitenkin ja otetaan taas muutama kiirehtivä askel. Kunnes bussin ovet sulkeutuvat juuri nenän edestä ja bussiin ei ehditä. Jos siihen bussiin haluaa, niin miksi sitä ei juosta täysillä ja oikeasti yritetä ehtiä kyytiin? Tai siis se on ilmiselvästi noloa, mutta miksi ihmeessä. Onko noloa satsasta kaikkensa ja sitten julkisesti epäonnistua jos ei ehdikään? Minun mielestäni nolompaa on tämä edestakas nykiminen. Tai no ei noloa, mutta ihan hukkaan heitettyä muka yrittämistä.
Tämä seuraamani poika muuten ehti kuin ehtikin haluamaansa bussiin ja minä tunsin lähes äidillistä ylpeyttä: Way to go kid!
Jäin yleisesti miettimään noloja tilanteita ja nolostumista. On noloa, jos maha murisee ja kaikki kuulevat. On noloa jos et tiedä jotakin ja näytät ”tyhmyytesi”. On noloa, jos olet ymmärtänyt jonkin asian väärin ja vastaat asian vierestä. On noloa jos kaadut liukkaalla tiellä. On noloa jos liukuovet eivät heti aukea ja joudut pakittamaan ja yrittämään uudestaan.
Miksi nämä asiat sitten nolostuttavat? Koska jos joku näkee. Tai joku kuulee. Tai joku ajattelee jotain. Kuka tämä joku sitten on ja miksi kaikille on aina niin tärkeää mitä se on mieltä?
Tapasimme yhden ystäväni kanssa aikoinaan sanoa lähes kaikkeen: ”Ajattele kun joku nyt näkisi”, tai ”Mitäköhän joku nyt sanoisi, jos kuulisi”. En usko, että oikeasti olimme niin huolissamme, että jos joku nyt kuulisi tai näkisi, kunhan sanoimme niin tavan vuoksi kun teimme jotain tavallisuudesta poikkeavaa. Mutta on kuitenkin ihan mielenkiintoista, että ”sen jonkun” takia me kaikki tuppaamme käyttäytymään aina vähän asiallisemmin ja nolostumaan vaikka ”se joku” ei edes olisi näkemässä.
Itse koin vapauttavan oivalluksen typerään turhaan nolostumiseen kerran Helsingin metrossa. En muista tarkalleen mitä tein, ehkä pudotin jotain tai kompastuin tai metron jarruttaessa lensin muutaman metrin. Tai tein muuta jotain tosi noloa. Muistan lievän häpeän pyyhkäisseeni ylitseni. Kunnes tajusin, että mitä sitten. Ensinnäkään en tunne näitä ihmisiä. En tule todennäköisesti koskaan tapaamaan heitä uudelleen (tai vaikka tapaisinkin, en tunnistaisi heitä. Ja jos tunnistaisinkin niin mitäs sitten). Enkä todella tiedä mitä he pään sisässään ajattelevat. Joku heistä voi miettiä, että olipas nolo ja kömpelö tyttö. Tai sitten ei. En voi tietää ja mitä sillä on minulle ylipäätään merkitystä mitä nämä minulle tuntemattomat ihmiset ehkä saattavat mahdollisesti miettiä. Tämä oli vapauttavaa tajuta.
Olen yksi niistä ihmisistä joille sattuu ja tapahtuu. Tai sanotaan mieluummin niin, että se joka kiitettävästi laittaa sattumaan ja tapahtumaan ihan itse. Sitten kun vielä tykkään hyvistä nauruista, jaan ystävien kesken yleensä ne noloimmatkin jutut, jotta voimme sitten nauraa yhdessä. Ai kenen mielestä on noloa paistaa kalapuikot Fairyssa? No aivan niin, ei minustakaan. Hassua se ehkä on, mutta ei varsinaisesti nyt niin noloa. Jos olisin jättänyt noloja kommelluksiani kertomatta, olisin toisten silmissä ehkä vähän coolimpi, mutta me kaikki olisimme monia nauruja köyhempiä.
Ja onhan näitä. Yrität avata naapurin pyörää harva se aamu ja ihmettelet kun ei aukea (en oikeasti ymmärrä miksi niin usein yritän avata väärää pyörää), uimahallissa ihmettelet ”naapurikaappilaisen” kanssa miksei kaappisi lukko aukea sinun avaimella, kunnes 10 minuutin äheltämisen jälkeen tajuat, että sinun kaappisi on ihan jossain muualla ja sitten odotat että naapurikaappilainen lähtee, että voit häntä koipien välissä mennä omalle oikealle kaapillesi. Tai kun olet juuri kovaan ääneen sanonut ystävällesi ystävälle, jonka kanssa olette yhdessä etsimässä silmälaseja yhteiselle ystävällenne ja nyt kokeilette myös itse kaikennäköisiä laseja, että ”noi ei AINAKAAN sovi sulle” ja sitten hän hieman vaivaantuneena jättää juuri ne lasit päähänsä ja tajuatkin, että voi ei, ne olivat hänen omat lasinsa. No joo, se oli kyllä oikeasti vähän noloa, myönnetään.
Sitten kaikkien tuttavapiiriin kuuluu myös niitä cooleja tyyppejä. Niitä, jotka eivät oikeastaan sano koskaan mitään ja kun sanovat, on heillä aina jotakin järkevää sanottavaa. Niitä, jotka hiljaisuutensa vuoksi tuntuvat hieman viisaammilta kuin muut. Jos nämä tyypit tekisivätkin jotain niin sanotusti noloa, tuntuisi sekin varmaan vain harkitun coolilta. Aina välillä sitä ajattelee, että olisipas upeaa olla yksi heistä. Olen joskus yrittänyt. Mutta kun oma ihmistyyppi on sellainen yleissählääjä, on se aivan mahdotonta. Ja loppupeleissä tylsääkin. Täydellisyys (tai siis sen tavoittelu) on äärettömän tylsää.
On muuten myös noloa soittaa närkästynyeesti ja valittaa laskusta ja sitten tajuta itse olleensa väärässä. Noloa jos farkut ovat liian alhaalla ja alushousut liian ylhäällä, noloa jos sanoo jotain ja punastuu. Noloa kuunnella sitä tai tätä musiikkia, katsella sitä tai tätä ohjelmaa. Noloa olla maalta ja puhua kuin maalainen, noloa kun ei osaa käyttää ratikkaa. Noloa, jos ei muista jonkun nimeä. Sitten vielä nolottaa jos on vanhempi auto kuin muilla tai jos puoliso on vaan jossain paskahommissa tai jos sitä vahingossa joskus puhuu kovalla äänellä ja toiset katsovat pitkään. On ihan hengästyttävää miettiä mistä kaikesta me nolostumme.
Noloa siis on kun erehtyy. Tai jos puhuu liian lujaa. Tai jos kaatuu. Ylipäätään kun käyttäytyy jotenkin tavallisuudesta poikkeavasti. Kuka sitten haluaa määritellä mikä on tavallista? Tai normaalia? Miksi on niin tärkeää olla hajuton ja mauton ja tehdä asiat aina prikulleen siten, ettei kukaan vaan kuule tai näe tai ajattele mitään?
Eikä nolostumisessa sinällään nyt oikeasti mitään pahaa ole, kunhan se ei vaan saa ylisuuria mittoja. Se on vähän sama kuin aiemmin pohtimani ärsyyntyminen pienistä asioista. Tunne tulee, viipyy pienen hetken ja katoaa. Ei se ole ollenkaan vaarallista. Mutta jos pienen ärsyyntymisen antaa kasvaa vihaksi tai nolostumisen suoranaiseksi häpeäksi, saattaa sitä alkaa rajoittaa omaa eläämäänsä negatiivisilla asioilla aika lailla. Kehottaisinkin, että seuraavan kerran kun kaadut ja ennen kuin nolona alta kulmiesi katsot ketkä kaikki tämän älynolon tilanteen näkivät tai ei nähnyt ja miltä mahdollisesti näytit tai et näyttänyt, nouset vaan reippaasti ylös (olettaen tietysti, että kaatuminen ei aiheuttanut murtuneita luita tai sijoiltaan menneitä lonkkia) ja annat itsellesi kunnon naurut. On sanottu että on hullun merkki kun yksin nauraa, mutta keskimääräistä kivempaa on nauraa kuin nolostua. Ja mikä oikeasti voi olla pahin asia, joka voisi tapahtua, jos naurat itsellesi?
Tässä yritin coolisti istahtaa tolpan päälle Dublinin keskustassa valokuvaa varten, mutta kuinkas kävikään. Melkein selälleen, hupsista…
4 comments for “Nolojen tilanteiden nainen”