Koska sydän sanoo niin

Nyt kun työnhaku alkaa olemaan (taas kerran) elämässäni ajankohtaista, aloin miettimään omaa työtaivaltani ja mitä kaikkea se onkaan pitänyt sisällään.

Työhistoriani kattaa 6 eri maata 16-34 ikävuoden välillä. Pisin työsuhteeni on ollut 2 vuotta 10 kuukautta ja lyhyin viikon. Mukaan mahtuu monen moista titteliä: siivooja, päiväkotityöntekijä,  lapsenvahti, markkinatutkimustyöntekijä, tarjoilija, laskujenkäsittelijä, markkinointi- ja myyntiassistentti, hostellityöntekijä, vihannestenpoimija, baarimikko, flyereiden jakaja, aulapalveluhenkilö, tiskaaja, kerrossiivooja, projektiassistentti ja projektivastaava. Mielenkiintoinen lista aina ”paskatöistä” siihen omaan unelmatyöhän asti. Tie on ollut antoisa, mutta ei aina niin kevyt.

Maatilahommia Alexandrassa, Australiassa

Työ käsitteenä kiehtoo minua. On hienoa kuunnella eri ihmisten kertomuksia erilaisista työpaikoista, työnkuvista ja työyhteisöistä.  Joku on joskus sanonut, että on typerää kysyä ensimmäisten kysymysten joukossa mitä teet työksesi ja lokeroida sitten ihminen sen mukaan. En oikein tiedä… Toisaalta nautin kyllä suuresti reissussa ollessani, että puheenaiheina ei koskaan ole ensimmäisenä se, että mitä teet ja mikä olet koulutukseltasi. Toisaalta ”mitä teet” on kysymyksenä aika kattava ja jos nyt on keskustelukumppanistaan kiinnostunut millään asteella, on aika normaalia esittää juuri tämä kysymys ensiksi. Ja useimmiten kysymykseen vastataan sillä, mitä työkseen tekee. Ja kyllä se nyt aina jotain kertoo ihmisestä. Jos ei muuta, niin ainakin sen miten kyseinen henkilö kuluttaa kahdeksan tuntia päivästään.

Baarimikkona Ongerupissa, Flyereiden jakajana Malmilla ja traktorihommia Länsi-Australiassa

Eri ihmisille työ merkitsee eri asioita. Toiset tekevät mitä vain työtä ”vain” sen takia, että saavat siitä toimeentulon. Toiset haluavat työn josta pitävät, toiset työn josta voivat jopa nauttia. Toiset haluavat menestyksekkään uran ja toisille on ok jättää uraputket muille ja keskittyä onnelliseen elämään työpaikan ulkopuolella. Työhön suhtautumistapoja on varmasti yhtä paljon kuin on työntekijöitäkin.

Itse haluan tehdä työtä josta nautin ja jota haluan tehdä joka päivä. Haluan vastuuta ja haluan tuntea itseni tärkeäksi. Olen onnekas, että olen saanut tehdä töitä, joissa olen ainakin hetkellisesti voinut ajatella: Ihan uskomatonta, että saan tehdä tätä ja tästä vielä maksetaankin. Se on tavoittelemisen arvoinen olotila ja kun tietää, että se olotila on mahdollista saavuttaa, on vaikeaa tehdä jotakin josta ei nauti.

Puuhommissa Länsi-Australiassa

Toki tulee tilanteita jolloin on tehtävä ihan mitä vaan työtä, ja voin kertoa että niihin tilanteisiin olen itseni laittanut useammin kuin kerran. Jos on halunnut lähteä reilaamaan on joutunut pakkaamaan makkaroita liukuhihnalla tai jos on halunnut autoon bensaa jotta voi jatkaa road tripiä halki Down Underin, on joutunut keräämään mandrariineja urakkapalkalla. Tai jos pankkitili näyttää nollaa eikä ole varaa ostaa ratikkalippua, jotta pääsisi katsomaan kaverin vastasyntynyttä vauvaa, on vaan ollut otettava mitä tahansa työtä annetaan ja laittaa ne unelmaduunihaaveet hetkeksi tyynyn alle parempia aikoja odottelemaan.

Mandariineja poimimassa ja pakkaamassa, Bindoon, Australia

Huolimatta siitä, että sen unemaduunin tavoittelu on (kaikesta huolimatta) minun tapani suhtautua työelämään, en suinkaan ole tehnyt kauhean montaa valintaa (jos ensimmäistäkään), niin sanottua uraani ajatellen. Sisäinen pikku freedom-hippini kun on aika pitkälle huolehtinut tämän neidin askeleet. Välillä on ollut hankalaa tyydyttää toisaalta kunnianhimoisenkin nuorehkon tradenomin urahaaveita samanaikaisesti, kun moottoritie on ollut kuuma.

Lampaita kerimässä Länsi-Australiassa

Olisinhan toki voinut pysyä koti-Suomessa ja kokemuksen karttuessa hiljalleen yrittää kiivetä yritystikapuilla, opiskellakin vähän lisää ja pikkuhiljaa säästää ensiasuntoon, jonka sitten olisin koristellut söpöillä ”Always follow your dreams” -mietelausekylteillä, jotka ihanasti olisivat mätsänneet beigeen sohvaani. Mutta jos sydämessäni olisi tauotta se vapaudenkaipuun mentävä aukko, joka ei olisi ikinä täyttynyt edes puolilleen ellen olisi ottanut rinkkaani ja lähtenyt, ei hyvällä työuralla olisi pienintäkään merkitystä. Ne vapauden hetkeni kun olen katsonut tähtitaivasta miljardine tähtineen pienen victorialaisen maatilan pihalla tai kun olen uinut keskellä yötä Tyynen valtameren isoissa aalloissa erään hullun ruotsalaisen miehenalun kanssa tai nukkunut biitsillä säkkipimeässä juuri silloin kun tähdet loistivat kaikista kirkkaimmin, ovat antaneet minulle enemmän kuin yksikään työpaikka koskaan olisi voinut antaa.

Tai olisin ainakin voinut jättää reissuni Australiaan, lopettaa haikailun ja aloittaa aikuisten elämän. Sen sijaan, että olisin punkannut veljeni lattialla kuukaudenpäivät (ikuisesti kiitollinen!), jakanut flyereita ja palvellut aulan henkilöitä vain jotta pääsen tiskaajaksi pieneen itävaltalaiseen alppikylään, olisin voinut alkaa kolumaan isoja myyntiyhtiöitä läpi ja antaa uran ottaa tuulta purjeisiin. Vieläpä menivät Ruotsi ja appiukon maatila vasikoiden ruokintoineen ja Espanja ja neljän euron tuntipalkka hotellin respassakin kaikkien tradenomitöiden ohi. Oliko joku ajanjaksoista ehkä hieman stressaavaa? Kyllä. Oliko joskus ahdistus, että mites tässä oikein pärjätään? Kyllä.  Karttuiko eläke? Ei. Kaduttaako? Ei todellakaan.

Vasikoita ruokkimassa Ruotsissa

Kaiken rehellisyyden nimissä tällaisina hetkinä kuin nyt, kun töiden loppuminen siintää horisontissa, saattaa mieleen juolahtaa, että mitäs jos olisinkin valinnut toisin. Mitäs jos koko tämän viiden vuoden ajan olisinkin vaan pysynyt Suomessa ja samassa työpaikassa tai vaikka vaihtanut työpaikkaakin, mutta tehnyt sen järkevästi ja siten, että ceeveehen ei jää yhden yhtä tyhjää aukkoa.

Voin miettiä sitä hetkisen ja tulla sitten järkiini. Mikään muu elämässä ei ole järkevämpää kuin oman sydämen kuunteleminen. Ja niin minä olen tehnyt.  Se ei ehkä aina kartuta eläkettä tai mene sitä loogisinta ja helpointa reittiä. Mutta se ei myöskään jätä täyttämättömiä aukkoja sielun sopukoihin eikä kysymyksiä, että mitäs jos. Kuuntelemalla sydäntäni voin aina luottaa siihen, että päädyn sinne, minne oikeasti haluan.