Facebookista voidaan olla montaa mieltä ja itsekin olen, syystä jos toisesta, pudottanut sen käytön minimiin. Eilen tosin sain riemullisen muistutuksen siitä , missä Facebook on parhaimmillan.
Olen pitänyt päiväkirjaa enemmän tai vähemmän siitä asti, kun opin kirjoittamaan 5-vuotiaana. Erilaiset vihot ja kirjaset ovat olleet henkireikäni aina angstisista teinivuosista aikuisiän matkapäiväkirjoihin. Asioiden tarkkaan kuvaileminen (sivutolkulla analysointia: ”se katsoi muhun, kun kävelin koulunkäytävää pitkin, mutta kun tulin kohdalle, se ei moikannut. Otan tämän hyvänä merkkinä, koska se tarkoittaa että se leikkii vaikeasti tavoiteltavaa ja haluaa minun tekevän ensimmäisen siirron) saattaa olla lahja tai kirous: toisaalta pääsen hyppäämään ajassa taaksepäin ja suoraan 90-luvun yläasteaikojen ytimeen. Toisaalta en tiedä haluanko.
Joka tapauksessa eilen päätin järjestää kaikki päiväkirjani, tarkoituksena aloittaa niiden lukeminen kronologisessa järjestyksessä. Kokoelmani käsittää henkeni tuotoksia vuosilta 1994-2016. On hieman epävarmaa miksi näin haluan tehdä, ja olenkin antanut itselleni luvan käyttää veto-oikeutta, jos oikein alkaa ahdistamaan.
Kesken prosessin silmiini osui matkapäiväkirja vuodelta 2002, jolloin 22-vuotiaina olimme kaverini kanssa viiden viikon reppureissussa Lontoossa ja Pohjois-Italiassa. Pohjois-Italiassa osallistuimme vapaaehtoistyöleirille 15 muun eurooppalaisen nuoren kanssa. Tämän parin viikon aikana olin kirjoittanut tuntemuksiani ja kokemuksiani leirin edetessä pari vihkollista (ties kuinka monetta kertaa olen luojalle kiitollinen, että internettiä tai muita sosiaalisen median kanavia ei ollut tuolloin käytettävissäni ja näin ollen en ole pystynyt jakamaan vuodatuksiani julkisesti kenellekään tai mihinkään).
Vihon välistä löysin myös lappusen, jonka olimme kirjoittaneet yhdessä erään latvialaisen tytön kanssa muille leiriläisille viimeisenä iltanamme. Olimme illan aikana nauttineet hieman viiniä ja pistäneet tanssit pystyyn majapaikan puutarhassa kesäyön hämärässä. Yksi jos toinenkin leiriläinen alkoi yötä kohdin voida kuitenkin huonosti, jopa niin että hallitsematon pahaolo oli syöksähdellyt sinne tänne majapaikkamme käytäville. Olimme tytön kanssa siivonneet aamuyön pikkutunteina kollegoidemme punaviinit ja vaikka meillä pikkuhiprakassa moppien kanssa heiluessa ja kikatellessa oli oikeastaan aika rattoisaa, jätimme kuitenkin toisille lapun tiedoksi, että olimme pelastaneet toverimme monelta harmilta ja siivonneet neljään asti aamuyöllä.
Tämän lapun siis löysin muistojeni kätköstä, enkä malttanut olla ottamatta siitä kuvaa ja lähettämättä Messengerin kautta leirikaverilleni näin 16-vuoden jälkeen. Olemme kavereita Facebookissa, mutta emme ole koskaan kirjoittaneet siellä toisillemme. Nyt yksi napinpainallus ihmiselle aikojen taakse, ja parissa minuutissa sain vastauksen: ”Oh my god, how funny is this.”
Löysin vihostani myös samaisen tytön minulle kirjoittaman kirjeen, jossa hän kertoi, että kaikista leirin ihmisistä minusta oli tullut hänelle läheisin ja että aikoi pitää minuun yhteyttä. Lähetin hänelle kuvan myös kirjeestä ja yhdessä totesimme, että ei sitten ole vuosien varrella kovin hyvin mennyt yhteydenpitomme kanssa.
Saattaa typerää päästää ihmisiä menemään tai ihmissuhteita katoamaan, mutta tähän ikään mennessä sitä jo ymmärtää, että asiat eivät aina mene niin kuin nuoruuden huumassa suunnittelee. Mutta siis kiitos Facebookin, sain tähän kerran kadotettuun ihmiseen yhteyden yhdellä napin painalluksella. Ja jos ei muuta, niin ainakin saimme aikuisen elämämme maanantaiseen arki-iltaan muiston Pohjois-Italian lämpimistä kesäöistä kauan, kauan aikaa sitten.
2 comments for “Fantastinen Facebook”