Born in 80’s

Olin jokin aikaa sitten kiropraktikon vastaanotolla (vanhat paikat kremppailee ja joskus jokin hermo jää sellaiseen jumiin, ettei niitä omilla harjoitteilla ja hieronnoilla saa auki). Vastaanotolla tapahtui kovin mielenkiintoinen kohtaaminen.

Olin juuri tullut sisälle aulaan ja tavailin nimiä ovissa olevista nimikylteistä varmistaakseni tulleeni oikeaan paikkaan; sama vastaanottoaula kun palveli usean eri yrityksen asiakkaita.

”Onko tämä kiropraktikko?”, kysyi ääni takanani. Käännyin, ja näin nuoren tytön, joka oli juuri astunut rappukäytävästä aulaan. ”Luulen niin”, vastasin ja aloin ottamaan kenkiäni pois. ”Pitääkö täällä ottaa kengät pois”, tyttö kysyi ihmetellen. Katsoin aulan lattialla olevaa kenkärykelmää, ja sanoin olevani melko varma, että ulkokengät tulee jättää aulaan.

”Voiko tuonne istua?”, tyttö kysyy nähdessään vastaanottoaulan tuolit. Totean kolmannen kerran hyvin pienen ajan sisällä luulevani niin. Istuudumme yhtäaikaa. Hiljaisuutta kestää noin kolme sekuntia.

”Minua jännittää ihan hirveästi. En ole ennen ollut kiropraktikon vastaanotolla”. Ehdin juuri ja juuri vetää henkeä vastatakseni, kun seuraava kysymys on jo ilmoilla: ”Sattuukohan se?”.  Kerroin, että ei satu. Lisäsin vielä, että rusahtava ääni, joka syntyy kun jäseniä oiotaan, kuulostaa kyllä vähän häijyltä. Mutta että se ei satu ja että kipu helpottaa melkein välittömästi.

Luulin vastaukseni rauhoittavan tyttöä, mutta olin väärässä. Tytön silmät laajenevat hämmästyksestä ja minua  kadutti jo, että mainitsin mitään kamalista rusahdusäänistä. Mutta kaikeksi hämmästyksekseni se ei ollut lainkaan se asia, joka tyttöä kauhistutti: ”Ai sä olet ollut täällä ennekin? TULIKO KIPU SIIS TAKAISIN?”.

Nyt oli minun vuoroni olla hämillään. Kyllähän kipu oli lähtenyt ja saamieni harjoitteiden avustuksella olin voinut  unohtaa jumittelevat lapaluut pitkäksikin aikaa. Mutta kun kyse nyt  kuitenkin on ihmiskehosta joka on jatkuvassa käytössä, niin ei se kai ole kovin ihmeellistä, että  kivut tulevat ja menevät.

Tyttö tuijotti minua edelleen epäuskoisesti, ja koska selkeästikin minä olin syyllinen hänen kauhuunsa, koin velvollisuudekseni hieman selitellä kivun takaisin tuloa: ”No siis minulla on kyllä istumatyö ja treenaan salilla aika paljon, niin joskus paikat pääsevät kipeytymään uudestaan”.

Tyttö ryhdistäytyi tuolillaan ja kertoi pontevasti, koko 2000-luvun nuoren päättäväisyydellään: ”Olen nyt 16 ja koska opiskelen paljon, istun usein hartiat kyyryssä. Saan siitä syystä yläselkäni helposti kipeäksi.” (Nyökkäilin empaattisesti) ”Mutta en todellakaan halua mennä minnekään fysioterapeutille (hän oikein sylkäisi sanan suustaan). En aio tehdä mitään kuntouttavia liikkeitä, vaan haluan, että selkäni tulee kuntoon kertalaakista. Maksan tästä 650 kruunua, ja sillä rahalla kivun on lähdettävä ja sen on parempi pysyä poissa”.

Nyt oli minun vuoroni istua silmät lautasen kokoisina. Pinnistin kovasti ymmärtääkseni. Mutta kun itse oli nuori silloin joskus 90-luvun alkupuolella ja tottunut siihen, että kaikkia asioita ei nyt vaan saa tänne ja heti -eikä varsinkaan rahalla – niin on vaan yksinkertaisesti mahdotonta ymmärtää mentaliteettia, jossa luullaan että ihmiskroppa saadaan kuntoon kertamaksuluonteisesti itse siihen sen kummemmin vaikuttamatta.

Tunsin sukupolviemme välisen kuilun. Olin myös huvittunut. Muistan itseni 16-vuotiaana, määrätietoisena teininä, enkä voinut olla hymyilemättä: Vaikken itse ex-urheilijana  koskaan kuvitellutkaan voivani ostaa kroppaani kuntoon, olisin kaikentietävänä  teininä voinut laukoa jotain aivan yhtä älytöntä vastaanottoaulassa istuvalle random-tädille.

Koin kuitenkin aikuisen vastuullisessa roolissani vielä opastaa tyttöä: ” Tulet kyllä varmasti  saamaan harjoitteita, ja joudut varmasti miettimään työskentelyasentojasikin uudelleen, jotta pääsisit kivusta kokonaan eroon”.

Mutta tyttö näytti jo täydellisen kyllästyneeltä ja kaivoi esiin puhelimensa: ”Vitsit, mun on akku loppu.” Koin jostain syystä olevani syyllinen siihenkin ja pahoittelin, että iPhonen laturia minulla ei nyt sattunut olemaan taskussa.

Koska jonotimme ilmiselvästi samalle kiropraktikolle ja  oma vastaanottoaikani oli vasta 20 minuutin päästä, en malttanut olla tiedustelematta tytöltä mihin aikaan hänen aikansa oikein olisi. Se olisi vasta reilun tunnin kuluttua.  Ihmettelin ääneen, kuinka hän nyt jo oli  tullut pieneen tunkkaiseen odotushuoneeseen, kuin ulkona oli 25 astetta lämmintä ja kaunein kesäpäivä. ”No katso kun mun se akku loppui, niin mulla ei ollut kaupungilla mitään tekemistä.”

Siihen en enää onnistunut taikomaan edes empaattista nyökytystä.

 

Post navigation

  2 comments for “Born in 80’s

  1. Nimetön
    20.9.2018 at 15:20

    Näinhän se on nykynuorison kanssa. Tuntuu kuin he eivät olisi onnellisia, niinkuin me nuoruudessamme, 50-luvulla (!) ja 80-luvulla syntyneet. Tosin meikkiksen lapsuudessa/nuoruudessa ei ollut paljon mitään, mut sitten kun sai jotain spesiaalia, niin kyllä sitä vaan arvosti ja oli onnellinen! Nykynuoriso pitää kaikkea jotenkin itsestäänselvyytenä, arvostusta ei oo. Tietenkin olen vanha, kyyninen ja kriittinen, olen sen huomannut, mutta katkera en ole! You know what I mean. Uskon silti nuorisoon, ovat fiksua väkeä. Ai kuinka hyvälletuulelle tulee, kun näkee jonkun kohteliaan ja hyväkäytöksisen tyypin, päivä on pelastettu! Kohteliaisuus on henkistä pääomaa.

    • Anna
      20.9.2018 at 22:05

      Toisaalta kautta aikojenhan ”nykynuoriso” on ollut sitä ja tätä ja sitten se oma sukupolvi sitä ainoaa ja oikeaa ja se ajattelumalli siirtyy sitten sukupolvelta toiselle. Mutta ymmärrän pointtisi ja varmasti tuo asioista kiitollinen oleminen ja arvostus on varmasti kovin erilaista tänä ylläkyltäisyyden aikana kuin mitä se oli 80-luvulla (50-luvusta puhummattakkaan 😉)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.