Kuntosalit. Nuo nyky-yhteiskunnan itsekeskeisyyden ilmentymät. Ne, joissa pumpataan, punnerretaan ja pullistellaan. Kannetaan pinkkiä sheikkeriä, kuunnellaan poppista ja tehdään haukkaria huulet tötteröllä. Sarjojen välissä tekstaillaan ja chattaillaan tai raivokkaasti lääpitään puhelimen näyttöä sen parhaan treenimusan löytämiseksi.
Minun kuntosalini seinällä on ohjelappu. Ohjelappu sisältää normit ohjeistukset painojen paikalleen laittamisesta. Ja sitten se sisältää jotain vähemmän normaalia. Ajattelin ensin, että luetun ymmärtämisessäni on jotain vikaa. Mutta ei, ei ollut. Sääntö kuului: ”Vi tränar med kläderna på”. Siis häh. Ihan oikeasti? Jos tällainen sääntö on täytynyt laittaa, tarkoittaa se sitä, että joku on joskus treenannut ”utan”…
Shokeravaa. Ei siis riitä, että suihkussa pullistellaan ja perseet katsotaan sadasta eri kulmasta ennen kuntosalin puolelle astumista, vaan vaatteita täytyy vielä RIISUA salin puolellakin ja treenata puolialasti? On totta kai kiva, että uusi sukupolvi on niin sujut itsensä kanssa, että ei turhaan nolostuta, mutta…
…haloo haloo, maa kutsuu.
Minun nuoruudessani punttikset olivat täynnä ällöjä tyttöjä kuolaavia punttisäijiä. Enää ei ole sitä ongelmaa. Nykyään kun kaikki kuolaavat vain itseään. Ei siis niin pahaa, ettei jotain hyvää.
Toinen juttu, joka ei mene tämän fossiilin jakeluun, ovat puhelimet kuntosalilla. Nykypäivän ihminen ei totta totisesti pysty olemaan missään ilman jatkuvaa yhteyttä virtuaalimaailmaan. Myös sarjojen välissä on pakko epätoivon vimmalla näprätä luuriaan jatkuvasti. Mietin vaan, että milloin ihminen on enää oikeasti tilanteessa läsnä, jos ei edes silloin kun tehdään jotain niinkin intensiivistä kuin harjoitellaan kuntosalilla? Jotenkin pelottavaa.
Yhden kerran näin kun eräs kundi otti penkin, sääsi sen oikeaan istuma-asentoon, etsi sopivat painot ja laittoi ne penkin vierelle. Otti sitten puhelimensa ja alkoi lääppimään sen näyttöä penkin vieressä seisten. Paikalle tuli hieman vanhempi mies, joka muitta mutkitta otti penkin, sääsi sen takaisin aloitusasentoon ja aloitti sarjansa. Siis olematta töykeä tai ilkeä. Luuli varmasti vain että puhelinpoika hengailee muuten vaan, eihän hän ollut nähnyt eikä hänelle tullut varmaan mieleenkään, että puhelinpoika oli juuri järjestänyt penkin ja painot itselleen kun nyt kerran oli kiireinen näyttönsä lääppimisensä kanssa. Jotenkin huvittavaa. Puhelinpoika ei puolustautunut, tajusi onneksi itsekin.
Sitten on näitä, jotka kuntopyöräilevät ja juoksevat juoksumatolla ja puhuvat puhelimeen. Kun on siis pakko olla tavoitettavissa koko ajan. Olisi kiva nähdä kuinka monen maailma kaatuisi, kun puhelin jätettäisiinkin kotiin ja huomattaisiinkin, että ei se maailma kaadukaan jos ollaan 50 minuutin verran tavoittamattomissa. Ihan järkky shokki. Kelaa vaikka jos kukaan ei olisi soittanut, kommentoinut, tykännyt tai tägännyt.
Oikeasti en edes jaksaisi ihmetellä toisten ihmisten salikäyttäytymistä. Loppupeleissähän se ei kuulu minulle pätkän vertaa kuinka kukakin treenaa – vaatteilla tai ilman, puhelimessa roikkuen tai ei. Mutta välillä sitä vaan täytyy ihmetellä ääneen.
Vaikka tykkäänkin ajatella, että olen ajanhermoilla ja kiinni nykypäivässä, olen kuitenkin sitä sukupolvea, joka nosti rautaa reikäisessä T-paidassa hikisten korissalien haisevilla pikkupunttiksilla. Näillä punttiksilla oli ehkä yksi peili tai ei ollut. Sinne tultiin tekemään treeni ja sitten mentiin kotiin. Vettä juotiin suoraan kraanasta ja kierrettävä lankapuhelin oli tukevasti johdolla kiinni vanhempien olohuoneessa.
Ei sillä, että se olisi ollut välttämättä sen oikeampaa. Hyvin erilaista vain.
Ja siis kyllä minä paljon ymmärränkin. Ymmärrän, että puhelimet ovat mukana silloin, kun niillä otetaan kuvia blogeihin. Nämä kuvat insipiroivat toisia ja toimivat vahvistimina bloggaajan treenikertomuksille. Ilman niitä fitnessblogeja olisi melkein turha pitää. Ymmärrän palautusjuomien tärkeyden kun treenataan kovaa. Yritän myös ymmärtää, että solakat pienikokoiset tytöt haluavat väenväkisin suuren suuren reisilihakset ja haukkarit sen sijaan, että kasvattaisivat nätit pienet kiinteät lihakset (nimimerkillä katkera isoista lihaksista, joilla koskaan ei ollut oikeastaan edes mahdollisuutta jäädä pieniksi). Rakastan neonvärejä treenivaatteissa, kuolaan moniväristen Asics-geelilenkkareiden perään ja jos joku väittää että Niken uusi treenitoppi ei tuo pientä lisämaustetta traanamiseen, niin hän valehtelee.
Mutta puhelin jää kyllä jatkossakin treenikassiin. Paitsi eilen kun haastoin itseni. Ärsytyksiäni ja ihmettelyjäni lieventääkseni otin puhelimen mukaan salin puolelle. Halusin tietää miltä se tuntuu – elää ajanhermoilla vuotta 2015. Tämä oli minulle uutta ja outoa. Täytyy kyllä myöntää, että treenikuvia työntouhusta oli ihan kiva katsella jälkikäteen. Vaikka onhan se vähän noloa ja itsekeskeistä. Niin kuin tämä nykymaailmakin ja me ihmiset siinä.
Tässä muutama. Älkää huoliko, vaatteet ovat päällä!
Ja lopuksi vielä kun vauhtiin päästiin. Selfie. Urheilutopissa ja shortseissa. Tämän päivän en olisi ikinä uskonut koittavan. Mitäköhän seuraavaksi? Ehkä ruokareseptejä ja ”kuukauden hankintoja”?
Vähänehkänoloo, mutta nyt on tämäkin tehty. Olen virallisesti updeitannut itseni vuoteen 2015.