”Siis onkse totta, että sä olet hurrin kanssa?”
Voitteko kuvitella, että näin minulta ihan oikeasti kysyttiin vuoden 2010 Suomessa. Tai niin no, Forssassa. Se yleensä antaa hieman aina anteeksi, mutta tämä kysymys oli kyllä siitäkin kaupungista käsin kysyttynä jokseenkin mauton.
Kyllä, poikaystäväni on ruotsalainen. Ja asun Ruotsissa. Ja olen onnellinen. Täällä oloni aikana olen miettinyt paljon suomalaisia ja ruotsalaisia, suomalaisuutta ja ruotsalaisuutta. Välillä fiilikset ovat ristiriitaiset. Vaikka useimmiten tykkään, niin on myös asioita, joista en tykkää.
En tykkää, kun sanon tuntemattomalle lentokenttävirkailijalle yhden viiden sanan lauseen, ja teen viisi virhettä ja sitten kun pahoittelen kielitaitoni puutetta, hymyilee hän kuin napista painamalla: ”Nej men vad duktig du är på svenska”. Miksi niin pitää sanoa, jos sitä ei tarkoita, vain saadakseen toiselle valheellisesti hyvä mieli?
Tykkään, kun teen ensimmäisiä työpaikkahaastatteluita puhelimitse ruotsiksi ja sanon yhden viiden sanan lauseen, ja teen viisi virhettä ja sitten kun pahoittelen kielitaitoni puutetta, sanoo haastattelija pirteästi: ”Nej men det går jättebra”. Tiedän, että haastattelija valehtelee surutta, mutta päätän uskoa häntä ja tästä saadulla uskomattomalla itseluottamuksella vedän haastattelun loppuun. Aivan loistavaa, että ihmiset sanovat asioita, joita eivät tarkoita, mutta jotka saavat sinulle hyvän mielen.
Suomi ja Ruotsi ovat hyvin samanlaisia maita. Luonto on sama, ruoka on sama, ”peruselämä” on sama. Olemme molemmat tunnollista ja kuuliaista kansaa. Suurin osa meistä haluaa sen hyvän työn, omakotitalon, Volvon ja koiran ja elää turvallista laatikkoelämää.
Mutta eroja on lukemattomia.
Tämän puolentoista vuoden, jonka olen täällä länsinaapurissamme viettänyt, ja jatkuvan omatoimisen empiirisen tutkimukseni perusteella, olen tullut siihen tulokseen että suurin eroavaisuutemme on itsetunto. Olen varma, että ruotsalaisilla on sisäänrakennettu, näkymätön ja ehtymätön hyvän itsetunnon lähde. Se antaa heille luontaisen uskon itseensä ja omaan hyvyyteensä. Se usko, jolla hakataan Suomi jääkiekossa ja voitetaan Euroviisuja. Se, jolla kutsutaan Suomea ystävällisesti pikkuveljeksi ja taputetaan päälaelle kun olemme melkein tehneet maalin Tre Kronoria vastaan. Se, joka saa meidät suomalaiset raivon partaalle ja kateudesta vihreäksi. Juuri tästä syystä ruotsalaisia on helppo inhota ja rakastaa.
Mutta eivät ruotsalaiset tarkoita sillä mitään pahaa (ei tietenkään, sehän olisi sopimatonta). He eivät koskaan tarkoita mitään pahaa. He vain hyväuskoisesti, ehkä joskus jopa hieman naiivisti, uskovat itseensä ja omaan tekemiseensä. He eivät kyseenalaista tai epäile, vaan tietävät tekevänsä aina oikein. Se on kadehdittavaa ja ärsyttävää. Inhoan ja rakastan sitä.
Erään tuttavani ruotsalainen miesystävä oli ensimmäistä kertaa Suomessa heidän suhteensa alkuaikana. Olimme samoissa illanistujaisissa ja miespuoliset vieraat päättivät heittää dartzia. Jokainen aloitti heittokierroksensa sanoin: En mä kyllä oikeesti osaa. Mitähän tästäkin tulee. Voin mä nyt heittää, mutta tuskin osuu. Tuttavani miesystävä nauroi, heitti ja voitti kisan. Myöhemmin ystäväni kertoi, että mies oli ihmetellyt miksi kaikki olivat varmoja HÄVIÖSTÄÄN jo ennen heittämistä. Vaikka kommentit oltiinkin heitetty puolileikillään, jäin miettimään asiaa.
Ehkä se vaan on niin sisäänrakennettu meihin suomalaisiin. Itsensä vähättely ja epäusko omiin kykyihin. Siinä kun ruotsalaiset valmistuvat voittamaan, valmistaudumme me suomalaiset häviämään.
Minä en enää hetkeäkään ihmettele miksi ruotsalaiset aina voittavat ja pärjäävät. Se on heille luonnollista. He uskovat omaan hyvyyteensä ja mahdollisuuksiinsa voittaa.
Ja arvatkaa mikä on pahinta?
Uskokaa tai älkää, niin ruotsalaiset voivat oikeasti olla iloisia Suomen jääkiekkomenestyksestä. Jos vastassa ei ole Ruotsi, voivat he vilpittömästi olla iloisia pikkuveljensä menestyksestä.
Siinä on ehkä se suurin ero suomalaisten ja ruotsalaisten välillä.
10 comments for “Suomalaiset vs. ruotsalaiset”