Pohjelihaksen repeämä. Töitten loppuminen puolentoista kuukauden kuluttua. Siinäpä kaksi ratkiriemukasta viime päivien uutista. Hip heijaa positiivinen ajattelu ja pimeys ja ainainen vesisade.
****************
Viikko mennyt loukkaantumisesta ja vielä toinen viikko odotellaan ennen kuin edes kuntoutus voi alkaa. Arvio, että korisparketeilta poissa ainakin 2-3 kuukautta. Nyt annetaan sähköhoitoa ja liikutellaan vähän varpaita. Sitten saadaan varmaan ottaa jo jumppanauha avuksi, woho let’s go crazy. Kovaa kävellessä sattuu. Masentavaa, kun ei voi tehdä mitään missä tulee kunnolla hiki. Kyllä minua nyt koetellaan. Hajoaa nuppi.
Työt loppuvat. Pian taas työkkärin listoille. Masentavat, pitkät ja ahdistavat päivät kotona neljän seinän vankina työttömän hylkiön raskas viitta harteilla. Työnhakijan lohduton arki kun työpaikoista saa vain ei kiitosta ja pankkitili näyttää miinusta. Itseinho ja kyseenalaistus kaikkia elämässä koskaan tehtyjä valintoja kohtaan. Pimeä ja kapea tunneli, jonka päässä ei näy valoa. En voi uskoa, että taas minulle kävi näin.
****************
Vasta viikko mennyt loukkaantumisesta ja jo nyt pystyn kävelemään melkein normaaleita askeleita. Sähköhoito on auttanut jo kahden kerran jälkeen uskomattoman paljon. Tuskin tässä kolmea kuukautta tarvitsee odotella; hyvä kuntoutus ja kova tsemppi ja olen takaisin ennen kuin huomaankaan. Ja vaikkapa kyseessä olisikin kolmen kuukauden tauko, kuinka naurettavan lyhyt aika se onkaan! Minun pohjelihakseeni tuli pieni repeämä, kuinka naurettavan pieni asia se onkaan. Miinustettuna yhdellä mitättömällä pohjerepeämällä on minulla kuitenkin kaksi tervettä jalkaa. En ehkä pääse koriskentille tai juoksulenkille ihan tähän hätään, mutta saan jo nyt pyöräillä ja uida. Ja saapahan kipeytynyt polvikin tarvitsemaansa lepoa samalla.
Työni loppuu puolentoista kuukauden kuluttua. Kuka edes sanoi, että se tarkoittaa että jään työttömäksi? Minulla on edelleen puolitoista kuukautta aikaa etsiä uusi työ ennen kuin tämä nykyinen loppuu. Ja jos sitä ei samaan hengenvetoon löydy, niin mikäs sen ihanampaa kuin muutaman viikon hengähdystauko työelämästä ja jouluksi kotiin latailemaan akkuja perheen ja ystävien pariin. Vuoden alusta sitten taas uudella energialla katsomaan, mitä kaikkea kivaa elämää tuo tullessaan. Yksinkertaisesti tiedän, että jotakin hyvää tulee tapahtumaan ja vaikka se tarkottaisi lyhyehköä työssäolemattomuutta, aion pitää huolen, että odotusaika tulee olemaan joka hetken arvoista. Ja johan tässä 1,5 vuotta on kulutettu samaa toimistontuolia. Olkoonkin, että minulla on maailman hauskin työ. Mutta aikansa kutakin ja enpä siellä olisi eläkeikään asti istunut kuitenkaan.
****************
Aikamoinen ero pääkopassa ja yleisessä hyvinvoinnissa riippen siitä, kumman ajatusmallin sitä haluaa valita.
Harjoittelin tietoista positiivisuutta usein maanantaiaamuisin tehdessäni semimasentavaa toimisotyötä. ”Ääh tylsä pitkä viikko edessä, tässä työssä ei ole mitään haasteita ja en pääse käyttämään mitään niitä taitoja, jossa olen oikeasti hyvä vs. ”Ihanaa, maanantai! Jos olisin työtön, ei viikonloppu olisi tuntunut viikonlopulta. Vaikka työskentelemäni projekti on supertylsä, on sen toteutus elintärkeää yritykselle, ja sillä on väliä, menenkö paikalle tänään vai en.” Arvatkaa kumpien ajatusten kanssa oli mukavampia fillaroida vastatuulessa duuniin.
Tietoiset positiivisuuden harjoitukset auttoivat myös oikeasti tajuamaan eron kahden ajatusmallin välillä ja sen, että elämä nyt vaan on keskimääräistä kivempaa, kun näkee vähän vaivaa ja opettelee löytämään tylsistäkin asioista ne hyvät puolet.
Nykyään en tarvitse maanantaimotivaattoreita, koska yksinkertaisesti rakastan työtäni ja sitä edeltänyt raskas ja kirjaimellisesti kaiken ottanut työnhakuprosessi ja uuden kielen opettelu piti huolen, että olen ihan oikeasti kiitollinen siitä, että minulla on työpaikka tänäkin maanantaina.
Myönnän kyllä, että kun sain tiedon työni loppumisesta, koeteltiin hetkistä elämäniloani kovalla kädellä. Tarvitsin todellakin jonkin aikaa asian sulatteluun ja kaiken saatavilla olevan sympatian. Kuten myös muutaman tyhjän ja motivoimattoman päivän, ennen kuin taas olin kykeneväinen uskomaan rakastamiini elämänviisauksiin (kun yksi ovi sulkeutuu, avautuu toinen, kaikki ovet ovat avoinna, elämä on täynnä mahdollisuuksia, jne.).
Kun pohjelihas sanoi itsensä irti, en suinkaan ihan siltä seisomalta alkanut tuulettelemaan, että jee nyt myös polveni saa levätä kolme kuukautta, vaan tirautin parit kiukku(ja kipu)kyyneleet ja soitin kriisipuhelun isälle. Totta kai. Luonnotontahan olisi tuuletella ”jee olen niin positiivinen ihminen, että ei haittaa yhtään”, heti vastoinkäymisen jälkeen. Ilman muuta asiat täytyy sulatella ensin, antaa ensireaktiot tulla ja käydä vitutukset läpi. Se on inhimillistä. Sen jälkeen voi sitten päättää kuinka asiaan oikeasti suhtautuu.
Asiaa helpotti myös yksi jakso ”I huvudet på Gunde Svan”, jossa Gunde ottaa mittaa entisistä huippu-urheilijoista heidän leipälajeissaan. Viime viikolla vieraana oli Anders Olsson, triathlonisti ja uimari. Äijä istuu pyörätuolissa, treenaa neljä tuntia päivässä, täyttää ensi vuonna 50 ja päihittää edelleenkin JALALLISIA uimareita. Lääkärit eivät antaneet tälle miehelle hyviä ennusteita edes eloonjäämisestä, mutta hänpä päätti todistaa kaikki vääräksi. Aivan huikea tarina periksiantamattomuudesta, todellisesta taistelijasta ja siitä, kuinka niin monia asia on kiinni omasta asenteesta. Enpä ole enää voivotellut ”huonoa tuuriani” kyseisen jakson jälkeen.
Täältä löytyy lisää (http://andersolsson.se) ja jos Gunden ohjelma joskus tulee Suomeen, niin suosittelen lämpimästi.
Loppukaneetiksi vielä, että kaikesta huolimatta en todella ole neiti aurinkoinen 24/7 itsekään. ”Sun shine in my ass” sanoookin murupupu minulle usein, kun moodini pomppivat ylös alas ja sivulle ja takaisin. Kyseinen lausahdus tulee siitä, että olin kirjoittanut Aikuisten ystäväkirjaani kohtaan ”sää, joka kuvailee minua”, ”kuuma auringonpaisteinen päivä”. Tämä on poikaystäväni mielestä isoin vitsi, koska oikea vastaus olisi ollut ”vesisade, aurinko, myrskytuuli, pouta, vastatuuli ja myötätuuli kaikki aamupäivän aikana ennen lounasta”, kuvailemaan totuudenmukaisia mielialavaihteluitani. No mutta. Eikös se ole ihan inhimillistä, että naisella on tunnetiloja ja että hän ennenkaikkea on kykeneväinen ilmaisemaan tunteitaan ja myös vaihtamaan niitä nopeasti?
Ja positiivistahan tässä on se, että olen tarpeeksi kypsä myöntämään tämän tosiasian, että juuri sellainen minä olen.
PS. Mietin pitkään, minkä kuvan tälle jutulle laitan. Kun en ihan oikeesti voinut ottaa kuvaa pohkeestani, päädyin kuvaan tuollaisesta kuumasta, auringonpaisteisesta päivästä ;-)
6 comments for “Pohkeita ja pikku pulmia”