It’s okay to be alone if you are not feeling lonely

Portugal vol. 2.

Yksin matkaaminen on kertakaikkisen mahtavaa. Olet ainoa ihminen jolta sinun tarvitsee kysyä minne haluat mennä, missä haluat syödä, koska olisi hyvä herätä, mitä sitä tänään tekisi ja toimia sitten saamiesi vastauksiesi mukaan. Et voi kiukutella kenellekään (okei, se on yksi huonoista puolista), olethan saanut päättää kaikesta ihan itse. Kaiken rehellisyyden nimissä olisin alunperin halunnut lähteä matkaan tai ainakin osalle siitä vahvemman puoliskoni kanssa, mutta kun se ei ollut mahdollista, päätin nauttia yksin matkaamisesta täysin rinnoin.

Tässä muutamia mietteitä matkan varrelta.  Ilman loogista järjestystä tai mitään järkevää selitystä miksi mietin mitä mietin.

Lissabon: Kaunis. Upeaa vanhaa ja paljon ränsistynyttä vanhaa ja ne kauniin harmoonisesti symbioosissa keskenään. Graffiteja k-a-i-k-k-i-a-l-la. Joissakin kaupungeissa on se jokin ja Lissabon on täynnä sitä jotakin. Vanhassa kaupungissa Alfamassa voi suoranaisesti hengittää sen ihanaa, kaunista vanhuutta itseensä. Pienen pieniä kapeita pikkukatuja ja kujia laineilee sinne tänne vieden kävelijänsä täysin pyörryksiin. Yhtäkkiä kapeiden, pitkien portaikkojen päästä löytyy  hieman ränsistynyt aukio, jonka kauimmaisesta nurkasta löytyy se pikkuruinen baari jonka ihana vanha omistajatäti ei puhu englantia ja tuo sinulle näytille kaikki tapakset yksitellen salamyhkäisesti hymyillen, kun et ymmärrä niiden portugalilaisia nimiä. Sitten tilailet vähän sitä sun tätä ja ison mojiton ja maksat niistä kuusi euroa ja kuvailet päivän fiiliksiä matkapäiväkirjaasi yhdellä sanalla: superonnellinen.

Postikortit
Rakastan postikortteja. Niiden valitsemiseen menee aikaa ja ne tulee valita aina huolella vastaanottajaa miettien. Postikortissa ei koskaan voi olla sellaista kuvaa tai paikkaa, jossa ei ole itse vielä käynyt. Postikortin tulee aina välittää sitä tunnelmaa, joka itsellä kaupungista on. Postikorttien kirjoittaminen saattaa lievittää myös mahdollista ikävää kortin saajaa kohtaan. Rakkaudesta postikortteihin tai niiden huolellisesta valinnasta huolimatta, saattavat ne joskus jäädä käsilaukkuun unohduksiin postimerkit valmiiksi liimattuina. Yleensä ne löytyvät sieltä kun kaksi viikkoa matkan jälkeen sukulaisten kanssa on suureen ääneen ihmetelty, että missäköhän ne kortit viipyvät (tästä syystä on hyvä ottaa korteista aina kuva todistusaineistoksi, että ne on oikeasti ostettu ja kirjoitettu).

Turistit Mietin tätä käsitettä paljon matkan aikana. Kukaan ei tahdo itseään kutsuttavan turistiksi. Kun on turisti, on jotenkin juntti ja aina tiellä ja töllistelemässä jotakin. ”Se paikka oli täynnä turisteja”, kuulee usein sanottavan hostellilla halveksuen.

En tiedä kuinka nämä ihmiset määrittelevät käsitteen turisti, mutta mielestäni jokainen, joka menee vieraaseen maahan tutustumaan uusiin paikkoihin ja maan kulttuuriin (tai mihi ikinä sitten tutustuukaan), on nimenomaan turisti. Toki on paljon hienompaa  kutsua itseään backpackeriksi tai omatoimimatkailijksia tai miksi travelleriksi hyvänsä, mutta samaa sakkaa olemme kaikki tyyni. Se, että ostaa itsenäisesti lipun netistä ja matkaa ilman matkatoimistoa ei oikein vielä tee kenestäkään Vasco da Camaa (huikea vertauskuva).

Kuulun itse siihen joukkoon joka ei ole koskaan ollut pakettimatkalla Kanarialla ja tuskin koskaan menen, mutta minua suunnattomasti ärsyttää (katsos ylläriä) ihmiset, jotka eivät ole niin tehneet ja nyt sitten jostain syystä joutuneet alentumaan tällaiseen ratkaisuun ja suureen ääneen tekevät kaikille selväksi, että ”ikinä ennen ei olla oltu pakettimatkalla, nyt ensimmäistä kertaa”. Miksi se on niin kamalaa tai miksi sitä tarvitsee selitellä?

Matkustamisen ihanuus on juuri siinä, että jokainen voi tehdä sen parhaaksi katsomallaan tavalla. Niille, jotka eivät halua/uskalla/jaksa tehdä itse kaikkea, on olemassa valmiit ratkaisut. Niille, jotka haluavat tehdä itse kaikki, on olemassa vapaus niin tehdä. Molemmat ihan yhtä oikein. Jos haluat töllistellä kaikkia pylväitä ja patsaita satojen muiden kanssa ja ottaa valokuvia itsestäsi jokaisen kirkon portailla, tee niin. Jos taas et, älä mene näihin paikkoihin itkemään, että ne ovat täynnä typeriä turisteja. Niin että mikäs tässä olikaan taas se ongelma?

Yksinolo
Kuten jo tuli todettua, yksin oli kiva retkeillä. Hostelleissa yöpyessä on myös se hyvä puoli, että sieltä löytyy aina joku jonka kanssa jutella. Se tekee yksinolosta oman valinnan. Voit hengailla yksin, mutta yksinäisyyden iskiessä voit lyöttäytyä kanssamatkaajien joukkoon ja olla part of the gang. Yksin on jees olla joskus, yksinäinen taas harvemmin.

Kun vihdoin saavuin Lissaboniin, olo oli kuin kesälomalle päässeellä koululaisella. Surfcampilla oli kivaa, mutta siellä tehtiin kaikkiin niin tiiviisti käsi kädessä (toki sai jättää tekemättä jos halusi), että kun nousin metrosta maan kamaralle hengittäen Lissabonin kuumaa ilmaa tajusin ensi kertaa, että tämä on minun lomani ja voin tehdä mitä tahansa mihin aikaan tahansa. Riemastuttavaa oli myös tajuta, että  kukaan ei tällä hetkellä tiedä missä olen ja kukaan ei välitä mitä minä teen. Tämän oivalluksen jälkeen taisinkin sitten soittaa äidille ja kertoa missä olen ja mitä tekemässä. Mutta ymmärtänette pointin.

Great minds think alike. Jossain vaiheessa matkaani olin pettynyt. Kanssamatkaajia kaikkialla oli paljon. Kuitenkaan kenenkään kanssa ei tuntunut pääsevän pintaa syvemmälle keskustelun junnatessa mistäoletkotoisin-missäoletmatkustanut ja mikäonparastaPortugalissa -tyylisellä linjalla. Mietin jo muutamaan kertaan olenko yksinkertaisesti liian vanha pääsemään kunnon syvälliseen keskusteluun uuden tuttavuuden kanssa nuorisohostellissa. Nielin pettymykseni ja tyydyin kohtalooni. Kunnes eräänä iltana tarjosin viinipullostani lasillisen eräälle ranskalaiselle tytölle, jonka kanssa olimme jutelleet ylimalkaisesti aamupaloilla päivän suunnitelmista ja sitten iltaisin muutamalla sanalla jakaneet kuulumiset päivän tapahtumista. Puoli kahden aikoihin aamuyöstä olimme jakaneet kuulumisiamme elämän varrelta noin seitsemän tunnin ajan ja tuhonneet siinä sivussa pari punkkupulloa hostellin kattoterassilla.

Seuraavana päivänä suuntasin kohti Penischeä ja uutta hostellia. Toisen päivän iltana huomasimme erään  tytön kanssa olevamme ainoat laiskat keittiöihmiset ja päätimme lähteä yhdessä kaupunkiin syömään. Oli äärettömän hauskaa törmätä tyyppiin, joka nauroi ja puhui yhtä paljon ja suorastaan huusi puhuessaan (minullekin on siitä joskus huomautettu). Onneksi olimme ainoat asiakkaat ravintolassa, koska emme innostukseltamme yksinkertaisesti välittäneet puhua hiljempaa. Tuntui, kuin olisin ollut ulkona parhaan kaverin kanssa, vaikka olimme vasta pari tuntia sitten tavanneet. Ilta jatkui paikalliseen rantabaariin. Kotimatkaa kävelimme käsikynkässä kolmen aikaan aamuyöstä merenrantaa pitkin maailmaa parantaen. En osannut käsittää onneani. Kaksi sielunystävää kolmessa päivässä, kun kaikki eivät kohtaa ensimmäistäkään koko elämänsä aikana. My journey was completed.

Summa summarum: Yksin on hyvä, mutta upeinta on jakaa matkansa kallisarvoisia hetkiä kallisarvoisten ihmisten kanssa.