Me ihmiset odotamme aina jotain: Kevättä, kesää, kesälomaa, joulua, perjantaita, huomista päivää, viikonloppua, lämpimämpiä ilmoja, parempia aikoja. Töistä pääsyä (toiset töihin pääsyä), juhannusta, joulua, syntymäpäivää, valmistumista tai lauantaita.
Mitä ihminen tekee sitten silloin kun hän odottaa?
Hän toivoo ajan kuluvan nopeammin. Hän toivoo, että tämä hetki, se ainoa joka hänellä on, kuluisi nopeammin. Toisin sanoen hän tuhlaa aikaansa.
Mitä sitten tapahtuu, jos ihminen aina vain odottaa?
Yhtäkkiä hän huomaa, että vuodet ovat vierineet. Hän tajuaa odottaneensa aina sitä seuraavaa, Tärkeää Hetkeä. Kun oli maanantai, olisi pitänyt olla perjantai. Kun oli lopputalvi, olisi pitänyt olla kesä. Kun kesäloma loppui, piti odottaa 11 kuukautta seuraavaan kesälomaan. Mihin katosi elämä odotettujen hetkien väliltä?
”Nyt voinkin alkaa odottamaan kesää.” (Tai joulua. Tai seuraavia synttäreitä. Tai seuraavaa viikonloppua. Tai seuraavaa lomaa). Alkaa odottamaan. Minua puistattaa. En tietenkään usko, että henkilö joka näin sanoo, seisoisi jähmettyneenä olohuoneen nurkassa vain odottamassa, kunnes odotettu ajankohta on käsillä. Hän todennäköisesti jatkaa elämistään normaalisti, ja odotus viipyilee ehkä siellä ”taustalla”. Mutta jotain siinä odottamisessa ja varsinkin odottamisen aloittamisessa on sellaista, mikä kalskahtaa korvaani.
Mitäs jos juuri tämä hetki olisikin kallisarvoisempi kuin yksikään niistä hetkistä, joita hän niin kiihkeästi odottaa tulevaksi? Jos juuri tämä hetki olisi se odottamisen arvoinen hetki?
On ihanaa, jos tulevaisuudessa siintää kivoja juttuja, mutta en halua tuhlata nykyhetkeäni siihen, että odottamalla odottaisin niitä. Lisäksi tiedän, että tämä hetki on ainoa mitä minulla on. Minulla ei ole eilistä enää. Huominen tulee tasan sitten kun kellon viisarit liikkuvat siihen asentoon, että on huomisen aika. Aika liikkuu aina yhtä nopeasti: Perjantai on aina viikon viides arkipäivä ja kesäkuu tulee joka vuosi heti kun toukokuu on ohi. En halua tuhlata energiaani ja tätä hetkeä siihen, että erikseen odotan niiden tulevan. Sen sijaan juuri nyt voin vaikuttaa tähän hetkeen ja siihen, kuinka mukavan torstaipäivän itselleni teen.
Ja mitäs jos tämä torstai olisikin hänen elämänsä viimeinen ja hän kuluttaisi sen vain inhoamalla sitä? Tuota harmaan arjen merkityksetöntä päivää, jonka surkeana osana on olla vain mitäänsanomaton päivä ennen Suurta Perjantaita?
Australia-vuoden aikanani huomasin ajattelevani lähes joka päivä kuinka paljon rakastan elämääni. Se oli upeaa. Toki voidaan ajatella, että reppureissaaminen toisella puolella maapalloa ei ole ihan sitä tavallista arkea, mutta toisaalta, mikä sitten on? Tai siis sanotaanko että arki on kaikkialla. Siellä sitä vaan tajusi entistä selkeämmin, että jokaisesta päivästä, arjesta ja maanantaistakin voi ihan oikeasti nauttia. Ei tarvitse odottaa lauantaihin tai edes keskiviikkoon, jos haluaa kutsua kavereita päivälliselle. Grillata voi muinakin päivinä kuin lauantaina. Jopa oluen voi nauttia tiistaina, jos siltä tuntuu. On ihan ok tykätä elämästä joka päivä. Ja jokaisella on lupa rakentaa arjestaan juuri sellainen, jossa itse viihtyy.
Mietihän. Miksi ihmeessä elämä ei voisi olla mukavaa myös maanantaisin? Tai tiistaisin tai arkena yleensä? Miksi arki on jotakin raskasta, väkisin elettävää ja vastenmielistä? Jauhamme aina, että elämän ilot koostuvat pienistä asioista. Sitten suljemme silmämme ja aloitamme arkisen valituksen ja ehdimme huomaamaan ja nauttimaan pienistä asioista (tai asioista yleensä) vasta lomalla tai viikonloppuna. Maanantaista torstaihin kun olemme kiireisiä laskiessa tunteja viikonloppuun. Se on kuulkaas aika monta hukkaan heitettyä tuntia tässä ihmiselossa. Ja mikä ihme saa meidät luulemaan, että vain kesäloma ja viikonloput ovat odottamisen, nauttimisen ja elämisen arvoisia?
Jos hänen elämänsä loppuisi huomenna, tekisikö hän tänään jotain toisin vai jatkaisiko hän vain odottamista?
