Arjen auringot

Kerroin jokin aikaa sitten työkaveristani, joka tuli lastensa kanssa kannustamaan reittini varrelle, kun pyöräilin työmatkani (42 km) töistä kotiin. Jo silloin olin otettu tästä hänelle ehkä pienestä, mutta minulle suurta iloa tuottavasta teosta. Sittemmin, sen lisäksi, että hän järjestää kannustusjoukkoja työkavereilleen randomisti kesäisinä perjantai-iltoina, tämä samainen työkaverini opettelee suomea, jotta voi sanoa erilaisia tervehdyksiä suomalaisille kolleogoillemme ilahduttaakseen heitä,  kun nämä tulevat käymään toimistollamme. Hän hyppii tasajalkaa rappusia ylös aamukahvin jälkeen ja rohkaisee muita tekemään samoin (vain koska: ”eikös se olisi hauskaa”) ja järjestää sitten tupaantuliais-puuroja kollegoilemme, jotka ovat muuttaneet toiseen toimistorakennukseen (noin 50 metrin päästä meidän rakennuksesta). Vain yllättääkseen heidät ja saadakseen hyvää mieltä kaikkien torstaiaamuun.

Kaikki tulevat hyvälle mielellä hänen tekosistaan, ja en voi kuin iloita, että minulla on tällainen kollega. Parhaat pienet asiat ovat niitä, joita kenenkään ei tarvitse tehdä, mutta jotka joku kuitenkin tekee, vain tuottaakseen iloa toisille.

On mielestäni ihanaa, kuinka tällaisia pieniä, hyvän mielen hetkiä, löytyy ihan tavallisesta arkielämästä, jopa tuntemattomien ihmisten kanssa. Eilen olin viemässä roskia ja sylini pursuili metallitölkkejä ja pizzakartronkeja. Näin rappukäytävästä, kuinka naapuritalosta vanha mummeli tapsutteli rollaattorinsa kanssa miljöhusiin (taloyhtiöllämme on pieni roskarakennus, joihin mennään avaimella sisään).  Hän vei roskansa ja tuli ulos rollaattorillensa oven loksahtaessa kiinni. Kun hän näki minut, kääntyi hän takaisin ja köpsytteli avaaman oven minulle.

– Haluat varmaankin, että pidän ovea sinulle auki?

–  Joo, kiitos oikein paljon. Olipas se oli kiltisti tehty.

–  Ei mitään, ovi kun  juuri ehti mennä kiinni ennen kuin tulit.

–  Niinpä, kiitosta vaan.

Ja kuinka hyvä mieli tästä tuli. Mummelin ei olisi todellakaan tarvinnut mennä avaamaan minulle ovea, enkä olisi ajatellut hänen olevan töykeä, jos hän ei olisi niin tehnyt. Nyt sen sijaan ajattelin hän olevan suloisin pienin mummeli, ja lähdin kaupungille hymyssä suin.

Kaupungille ajaessani, pysähdyin eräässä risteyksessä hyvissä ajoin suojatien eteen päästääkseni suojatietä ylittävän naisen tien yli. Olisin ehtinyt ajaa ennen häntä, mutta en jalankulkijana itsekään pidä autoilijoista, jotka saavat jalankulkijat tuntemaan olonsa epävarmaksi kaasuttaessan tuhatta ja sataa, joten pysähdyin ja päästin hänet ylittämään tien. Nainen vilkutti minulle kiitokseksi. Hymyilin ja vilkuttelin takaisin. Nainenkin hymyili.

Ei, minun ei olisi tarvinnut pysähtyä. Naisen ei olisi tarvinnut heiluttaa kättään kiitokseksi. Meidän ei olisi tarvinnut hymyillä toisillemme. Mutta me teimme kaiken tämän, ja hymyissä suin jatkoimme sunnuntaipäivän viettoa.

Luin muuten juurikin samaisesta aiheesta Suomessa tehdyn tutkimuksen (pitääkö jalankulkijan kiittää, jos autoilija pysähtyy antamaan tietä), ja enemmistö oli ilmeisesti sitä mieltä, että miksi pitäisi, koska liikennesääntöjen mukaan autoilijan kuuluukin pysähtyä. Että se on sama, kuin kiittäisi naapuria, että tämä ei pahoinpidellyt sinua rappukäytävässä. Hohhoijaa. Anteeksi vaan, mutta ensimmäinen ajatukseni oli artikellin luettua, että onpas tyypillistä suomalaista mentaliteettiä. Siis miksi ihmeessä kiittää, hymyillä, tai olla toiselle kohtelias, jos ei ole pakko. On paljon parempi mököttää, olla ottamatta kontaktia tai olla puhtaasti töykeä. Mutta mikä onni, että suomalaisten ei tarvitse huolehtia ylimääräisen kiitoksen tuhlaamisesta. Oman empiirisen tutkimukseni mukaan noin 99,99 % autoilijoista ei pysähdy suojatien eteen, joten jalankulkijan ei tarvitse onneksi turhaan kiitellä.

Mutta suojatiet sikseen.

Jenkeissä tämäkin (tuntemattomille puhuminen tai ylipäätään kontaktien ottaminen ihmisiin) on astetta edellä. Etelä-Kaliforniassa surfattessamme tulin yhden kerran takaisin rantaan paitaa vaihtamaan. Rannalla istui ehkä ikäiseni tyttö (hauska huomata, että vieläkin tytöttelen itseäni), joka ei nähnyt lautaani, ja huuteli: ”Oletkos uimaan menossa?” Vastasin, että en, olen surffaamassa. Johon hän: ”Ai no voi vitsi. Jos olisit mennyt uimaan, olisin lähtenyt seuraksi”. San Diegossa olin ylittämässä katua, kun eräs vanhanko mies pienen pojan kanssa kysyi: ”Kuinkas sinun päiväsi on sujunut?”, kerroin mitä olin tehnyt ja mitä suunnitelmia minulla oli loppu päiväksi. Mies oli viettämänsä lapsenlapsensa kanssa laatuaikaa ja nyt he olivat matkalla jäätelölle. Juttelimme valojen vaihtumiseen, toivottelimme sitten toisillemme hyvät päivän jatkot ja lähdimme eri suuntiin. Yhden kerran eräässä kalifornialaisessa pubissa saimme oluet, koska yksi paikallinen mies oli niin innoissaan J:n ollessa pitkä ja toisen kerran yksi erään ravintolan asiakkaista lähti mukaan autoomme etsimään meille parkkipaikkaa.

Voin kuvitella, että osa tästä amerikkalaisten sosiaalisuudesta ja tuntemattomille juttelemisesta, on enemmänkin tapa, kuin aitoa ystävällisyyttä. Mutta kuten olen ennemminkin todennut, parempi ystävällisyys joka ei ole tarkoitettua, kuin epäystävällisyys, joka on tarkoitettua. Ja sitten voi ihan itsekseen miettiä, että kuinka monta kertaa Suomessa tai Ruotsissa – oli kyse sitten pienestä paikasta tai isosta kaupungista – joku tuntematon ravintolan asiakas on hypännyt autoosi etsimään kanssasi parkkipaikkaa, pelkästään auttamisen halusta.

On niin lapsellisen helpooa olla ystävällinen. Hymyillä, tarjota apua, kehua työkaverin uuttaa hiustyyliä. Avata ovi, neuvoa tietä ja tervehtiä. Maailmasta tulee parempi paikka joka kerta, kun (tuntemattomat) ihmiset juttelevat toisilleen, kiittävät tai pyyteettömästi auttavat. Jokainen meistä voi olla ihminen toiselle juuri niissä arjen pienissä hetkissä, eikä se ei ole keneltäkään pois.

 

  5 comments for “Arjen auringot

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.