Liika on liikaa

Crossfit-tunti. Sinulla on painoa tangossa vähemmän kuin kai yhdelläkään naispuolisella kanssatreenaajalla, mutta hädin tuskin jaksat tehdä sarjoja loppuun. Tanko ei vain meinaa nousta – voimaa ei ole. Ihmettelet, mutta minkäs teet.

Toisen tunnin puolivälissä olevat box jumpit muuttuvat box stepeiksi, kun ei tärisevillä jaloillasi tulisi mieleenkään yrittää hypätä laatikon päälle. Askelluksista huolimatta sarjan puolivälissä pahanolon aalto pyyhkäisee ylitsesi.

Ihmettelet. Häpeät. Crossfitissä käy vain loppuun asti kaikkensa antavia taistelijoita – mitä sinä teet täällä, jos sinun kaikkesi on naurettavan pienet painot ja skaalaaminen askelluksiin, kun ennenkin olet pystynyt hyppäämään.

Mutta se syyskuun paasto varmaan vaikuttaa vieläkin ja kroppa ei vain ole kokonaan palautunut.

Autolla ajaminen treenin jälkeen on hankalaa, kun jalka tärisee niin, että kytkintä ei pysty pitämään pohjassa. Kauppakasseja ei melkein jaksaisi kantaa, huh kylläpä treenattiin taas kovaa.

Ihastelet ääneen puolisollesi tunnin jälkeen, minkälaisia supertsemppareita kaikki boxin tytöt ovatkaan. Haikeus häilähtää mielessäsi – olit kuvitellut olevasi yksi heistä, mutta nyt kerta toisensa jälkeen joudut todistamaan omaa luuseriuttasi salin lattialta puolikuolleena.

Lähdet kävelylle ja puhut puhelimessa. Hengästyt ihan vietävästi. Ihmettelet, kuinka se nyt niin. Sinunhan pitäisi olla hyvässä kunnossa. Vaikka et treeneissä pystyisikään tsemppaamaan, niin kuinka vaikeaa voi nyt olla puhua ja kävellä yhtäaikaa! Yrität vetää syviä henkäyksiä ja päättäväisesti jatkat puheluita ja kävelyitä.

Ennen aina palelit, nyt aina on tuskallisen kuuma. Kun aikaisemmin aina huolehdit, että mukanasi on neuletakki jäätymiseltä välttyäksesi, huolehdit nyt, että sinulla on varmasti T-paita pitkähihaisen alla kun kuumuus iskee. Pidät kaikkia ikkunoita auki, vaikka ulkona on miinus kaksi. Puolisosi nukkuu kahdella peitolla, mutta et pysty joustamaan ja lämpöpattereihin ei koske kukaan. Kylläpä on ihmeellisiä nuo naisten hormoonit, kun jo tässä iässä alkaa kuumat aallot.

Et uskalla ottaa kahvikuppia vastaan työkaveriltasi yhdellä kädellä, kun pelkäät ettet onnistu, kun kätesi vapisevat niin.

Välillä on hankala niellä, ja usein ruoka tai juoma menee väärään kurkkuun. Limaa tulee älyttömästi pitkin päivää.

Silmiä on alkanut särkeä julmetusti. Viiltävää kipua silmien takaa. Käyt optikolla, näkö ei ole huono. Näet kaksoiskuvia töissä tietokoneella töitä tehdessä ja luulet saaneesi elämäsi ensimmäisen migreenin, vieläpä ilman päänsärkyä.

Olet laihtunut kesästä 12 kiloa. Sanot kyselijöille harrastavasi Crossfittiä. Ehkä hieman ihmettelet itsekin – ethän mitenkään ole yrittänyt laihduttaa – mutta no, sinullahan on järkyttävän hyvä aineenvaihduta. Kaikki mikä menee sisään, tulee ulos. Ja sitä paitsi paastosit juuri. Ihmetteletkin kyllä hiljaa itsekin, miksi paaston aikana viidessä päivässä lähteneet neljä kiloa eivät vieläkään ole tulleet takaisin.

Sitten alkavat sydämentykytykset. Lepopulssi huitelee jossakin sadan korvilla normaalin viidenkympin sijaan. Et saa nukuttua. Stressiä varmaan, sanot monelle. Ajattelet, että on mielenkiintoista olla stressaantunut, vaikka et tunne itseäsi stressaantuneeksi. Mutta kyllä keho sen totta kai tuntee ja siksi pulssikin hakkaa taivaissa, kun se yrittää kertoa, että ota nyt rauhallisemmin.

Ajattelet, että odotat vielä viikon ja jos sydän ei rauhoitu, niin sitten menet lääkäriin. On onni, että tapaat kokouksessa kollegan, joka laihtumisen ja tuskakuumuuden ”ansiosta” osaa tunnistaa oireesi heti ja passittaa sinut lääkäriin.

Ensimmäisestä puhelinsoitosta  5 päivän päästä sinulla on diagnoosi ja lääkitys aloitettu.

Kaikki mystiset pienet asiat, joita kropassasi on tapahtunut viime kuukausien aikana, saavat selityksen. Se on niin pelottavaa ja samalla kuitenkin niin helpottavaa, että itket.

Kilpirauhasen liikatoiminta, Basedowin tauti. Kilpirauhanen tuottaa liikaa hormonia. Toiset voivat parantua muutamassa kuukaudessa, toiset muutamassa vuodessa. Keskiarvoinen parantumiseaika on lääkärin mukaan 1,5 vuotta. Ymmärtääkseni osa taistelee taudin kanssa enemmän tai vähemmän loppuelämänsä. Siitä voi ilmeisesti myös täysin  parantua, tosin se tulee monelle herkästi uudestaan.

Oikena lääkityksen kanssa voi elää normaalia elämää. Sitä odotellessa. Nyt diagnoosista on kulunut neljä viikkoa ja olo on parin viime viikon aikana kyllä parantunut merkittävästi. Pystyn olemaan töissä. Mutta kun väsyn, niin sitten väsyn. Kun silmä- ja pääviillot tulevat, täytyy näyttöön tuijottaminen lopettaa. Kun tulee levoton olo, niin kokouksessa täytyy seistä. Ja kun ärsyttää, niin sitten ärsyttää kaikki. Toisinaan pienet asiat hermostuttavat, kuten:

Onko tuon bussia kanssani odottavan naisen PAKKO kävellä pientä rinkiä edestakaisin? Eikö junassa edessä siistuva mies VOI istua paikallaan, miksi tuolissa on pakko keinua ja saada se n-a-t-i-s-e-m-a-a-n? Miksi kaiken täytyy sotia minua vastaan, jopa sen, että kun kaapista ottaa jotain, niin joku asia tippuu lattialle? Miksi, oi miksi sohvatyynyt on aina vinossa?

Niin ja arvatkaa mikä tähän sitten auttaa; mitä voisin tehdä, jotta parannun tai voin paremmin? Treenaus? Ruokavalio? Joku muu, mikä?

No ei mikään. Ota lääkkeet säännöllisesti, sanoo lääkäri. Kaikki muu on taudin kannalta yhdentekevää. Tai no ei ihan. Treenata ei missään nimessä saa. Tämä on kaikista pahin hyväksyä: mikään oma valinta ei edesauta paranemista ja treenata et saa. Koska mitä yleensä teet, kun et voi hyvin? Tai kun olet väsynyt? Tai pahalla päällä? No treenaat. Koska se on hyvästä ja se auttaa kaikkeen. Paitsi kilpirauhasen liikatoimintaan.

Mietinkö, että miksi juuri minä? Kyllä
Vituttaako? Kyllä
Olenko kateellinen niille, jotka saavat treenata? Kyllä
Olenko erityisen kateellinen niille, jotka saisivat treenata, mutta eivät sitä tee? Kyllä

Olenko katkera? En. Olen jo aikaa sitten oppinut, että elämä ei ole reilua ja vastausta kysymykseen miksi, ei ole. Ja että kaikesta v-mäisyydestä huolimatta pahempia tauteja kuin tämä, löytyy roppakaupalla. Minulla on kaksi tervettä jalkaa, ja saan kävellä. Saan tehdä kuinka pitkiä kävelylenkkejä tahansa ja kädetkin toimivat ja näkö ja kuulo.

Ja ei niin pahaa kai, ettei jotain hyvääkin. 12 kiloa muutamassa hassussa kuukaudessa. -12 kiloa siten, että saa syödä ihan mitä vaan ja ihan kuinka paljon tahansa, milloin tahansa.  Ei hassumpaa, vai mitä? Kun tästä taudista joskus eroon pääsen, tulen kaiholla muistelemaan joulua 2017 ja niitä kolmea Budapest-suklaakonvehtirasiaa, jotka kiduksiini upposivat vaakanumeroiden tekemättä värähdystäkään. Muuten toivotankin taudin sitten tervemenneeksi sinne mistä tulikin yhtä nopeasti kuin tulikin.

 

 

  23 comments for “Liika on liikaa

  1. Sössö
    5.1.2018 at 20:15

    • Anna
      5.1.2018 at 20:28

      ❤️

  2. Nimetön
    5.1.2018 at 20:22

    Kylläpäs osaat hyvin kirjoittaa näistä tuntemuksistasi ja ihanaa että olet niin voimissasi, että jaksat jo kirjoittaa, tästä olen myös erittäin iloinen. Rakkaudella äitisi.

    • Anna
      5.1.2018 at 20:29

      Kiitos rakas äitykkä. Ja kiitos, että olet olemassa ❤️

  3. isä
    5.1.2018 at 20:35

    Sanansäilä terävänä heilahtaa taas kerran! Kenellekään ei varmaan jää epäselväksi taudin oireet, osuvasti kuvattu. Tää juttu antaa varmaan voimia, jos jollakin sattuu olemaan sama tauti. Voimia ja piiiitkää pinnaa kilpirauhasen kanssa. I know, You can handle this case , hopes Your loving dad!

    • Anna
      5.1.2018 at 21:03

      Kiitos rakas isukki! Toivottavasti kirjoituksesta on apua jollekin. Mua itseänikin se auttaa, vaikka pitkään mietinkin kirjoitankin sairaudesta vai en. Haleja the Most Coolest, tack för att du finns ❤️

  4. Elina
    5.1.2018 at 21:32

    Tsemppiä Anna❤️❤️

    • Anna
      5.1.2018 at 21:46

      Kiitos ❤️

  5. Raide
    5.1.2018 at 22:03

    Voimia Anna!! Sun sisulla, elämänmyönteisyydellä ja huumorilla pysyt raiteilla. Elämä se vaan sua kokeilee – jatkat entistä vahvempana eteenpäin ❤

    • Anna
      5.1.2018 at 23:41

      Ihanasti sanottu, kiitos Raide ❤️

  6. Sinikka Rekola
    5.1.2018 at 22:11

    ❤️Kärsivällisyyttä ja iloja pienistäkin asioista. ❤️Hyvin kirjoitettu ja matkalla jo ylöspäin 😊

    • Anna
      5.1.2018 at 23:41

      Kiitos Sinikka, juurikin niin ❤️

  7. Maria
    5.1.2018 at 22:13

    ❤❤ Parempaa kohti.

    • Anna
      5.1.2018 at 23:42

      Niinpä, suuntia on yksi ja se on ylöspäin ❤️

  8. Nimetön
    6.1.2018 at 00:10

    Oi!!! En tiennyt laisinkaan.
    Voimia ja jaksamista ❤❤
    Soittele kun jaksat, tai tuntuu siltä. Täällä olen 😗

    • Anna
      6.1.2018 at 08:36

      Kiitos, olisi kiva tosiaan soittaa pian ❤️

  9. Nimetön
    6.1.2018 at 00:11

    T. Jasu

  10. Nimetön
    6.1.2018 at 04:03

    Tsemppiä ❤️ Muista kuunnella hyvää musiikkia kun mieli on maassa.
    Sonja
    ps. Meillä lapset mainitsevat teidät aina kun kuulevat Despaciton soivan 💕

    • Anna
      6.1.2018 at 08:38

      Kiitos! Joo Despacitosta tulee aina mieleen perhe-Ojala ja ne tosi mukavat pari päivää kun oltiin siellä ❤️❤️

  11. Ritva Kannisto
    6.1.2018 at 05:41

    Lähetinpä tyhmän linkin ennen joulua sulle. Voimia ja iloa monista monista asioista! Ritva

    • Anna
      6.1.2018 at 08:40

      Kiitos ❤️ Se ei ollut lainkaan tyhmä ja mietinkin heti, että siinä on haastetta ensi vuoden pikkujouluihin! Toivottavasti voit myös itse hyvin.

  12. Nimetön
    6.1.2018 at 10:00

    Kiitos Anna joulukuisesta tapaamisesta. Oli kiva nähdä taas pitkästä aikaa. Kirjoitit hyvin sairaudestasi, antaa voimia muillekkin,joilla on samanlainen sairaus.Lääkkeet varmasti auttavat eteenkin päin toimumusta.Toivotan sulle paranemisia. Isotätisi Eeva.

    • Anna
      6.1.2018 at 10:30

      Kiitos Eeva. Oli ihana nähdä. Kaikkien läheisten ja rakkaiden tapaamisesta saa niin paljon ❤️

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.