En ole ikinä ollut jouluihminen siinä mielessä, että laittaisin jouluvalot ikkunaan. En koskaan osta joulukoristeita tai laita tonttuja ikkunoihin. Joulukorttejakin lähetin viime vuonna ensimmäisen kerran. Tykkään kyllä katsella toisten joulunlaittoa (ja totta kai saada paljon kortteja itse), mutta joulukoristeita ei omassa kodissani ole koskaan ollut.
Kunnes sitten tänä vuonna kaikki muuttui. Eräs tuttumme oli hankkinut joulukoristeeksi pienen led-valoilla toimivan joulupukin. Sellaisen, jossa valot vaihtuvat punaisesta vihreäksi ja sinisestä violetiksi. Tiesin heti, että myös minun on saatava väriä vaihtava joulupukki. Tilanne oli hämmentävä. En pidä pienestä koristekrääsästä ja kovin harvoin, jos koskaan, tunnen voimakkaasti, että minun on aivan pakko saada jokin tavara.
Niiltä jalan sijoilta sitten lampsin Claes Ohlsoniin ja nyt olohuoneen pöydällämme vilkkuu pieni joulupukki kaikkia joulun ilovärejä. Tulen jotenkin kovin onnelliseksi sitä katsellessani.
Mietin vaan, että näinkö näitä asioita sitten alkaa tapahtumaan kun ikää tulee lisää. Ostellaan joulukoristeita ja katsellaan Linnan juhlia (ja vieläpä sitä erikoislähetystä jossa kommentoidaan vain pukuja ja tukkatyylejä!) Tekoni alkavat ilmiselvästi päivittyä ikäni tasolle. Enää ei riitä, että valitsen syvänpunaisen kynsilakan varpaisiini pinkin sijaan (tämä oli ihka ensimmäinen aikuisuuden merkki pari vuotta sitten), vaan nyt kuvioihin ovat tulleet joulukoristeet ja kaikki.
Hieman samanmoinen ”pakko saada” -juttu kävi muuten kynttelikön kanssa. Kaikkihan tietävät kuinka rumia hökötyksiä ne puiset kamaluudet ovat. Enkä ole siis koskaan moista itselleni hankkinut. Tänä vuonna ensimmäisenä adventina päätin kuitenkin, että sellainen on saatava. Se tunne vain tuli. Lähes yhtä voimakkaana kuin valoa vaihtavan joulupukin kanssa.
No, siinä sitten ensimmäisen adventin aamuna yritin suostutella vastahakoisen ja hieman ihmettelevän poikaystäväni (”mutta ethän sinä edes välitä tällaisista jutuista..”) 5 kilometrin pyörälenkille parin asteen pakkasessa, koska tokihan ajatus piti saada käytäntöön välittömästi heti adventin aamuna. ”Aloitin juuri välittämään”, kivahdin ja lähdin viemään roskia.
Ja arvatkaapas mitäs roskakatoksestamme löytyikään! Joku oli, kuin joululahjana minulle, jättänyt oman vanhan punaisen kynttelikkönsä roskapöntön viereen nököttämään. Minä ilosta hihkuen vein löydön kotiin ja tunsin suurta yhteisöllisyyttä, kun kuulaisesti kaikkien muiden naapureiden kanssa napsautin kynttelikön päälle ensimmäisen adventin kunniaksi (tässä kohtaa on ihan pakko lainata Roskareimaa: Toisen roska voi olla toisen aarre) :)
No mutta jos jätetään koristeet sikseen, niin jouluihminen olen siinä mielessä kyllä, että kaikista ulkoisista puutteista huolimatta rakastan joulua.
On kivaa kun kaikki vähän hössöttävät. Ja kun kysellään missä kukakin joulua viettää. Kun lentokentällä soivat joululaulut ja on joulukoristeita ja paljon ihmisiä ja tietää, että on matkalla kotiin. Kun voi katsoa Die Hard kakkosta ja Bruce Willistä nuorena ja toivoa, että kaikki ehtivät tänäkin jouluksi kotiin. Kun yritetään keksiä kivoja lahjaideoita kaikille rakkaille ja miettiä mistä he oikeasti ilahtuvat. Ja syödään Budabestejä ja kuusessa palaa valot koko yön ja kaikki valvovat myöhään. Kun aamulla nukutaan pitkään ja sitten keksitään jotain kivaa tekemistä yhdessä. Kun pelataan lautapelejä ja juodaan glögiä. Kun käydään saunassa aamulla. Kun äiti on hakenut katajanoksia ja isä tekee ämpärillä isoja jäälyhtyjä. Ja kun pääsee joskus aina lasten joulujuhliin ja voi laulaa joulumaata. Kun miettii lapsuutensa jouluja ja miten onnellisia ne aina olivat. Kun joulupäivänä saa kokoontua vanhojen ja parhaiden ystävien kanssa. Kun saunan lauteilla on puinen pellavaliina ja hautausmaalla palaa tuhansia kynttilöitä illan pimeydessä kunnioittaen edesmenneden rakkaiden muistoa.
Se on se tunne. Kiitollinen. Onnellinen. Nöyrä. Se tulee jostain syvältä sisältä. Siihen ei tarvita edes pientä joulupukkia valojaan vaihtamaan tai kynttelikön kirkkaita valoja ikkunalle kertomaan, että nyt on joulu. Joulun tunne on jotenkin suuri ja taianomainen. Se tunne ei katoa vanhenemisenkaan myötä.
2 comments for “Joulua sydämessä & ikkunalla”