Olla oman itsensä herra. Se on kevyesti työssä olemattomuuden paras puoli. Aikataulun joustavuus ja jopa täydellinen aikatauluttomuus.
Ja aurinko.
Vapauskohtaukseni kuluneelta viikolta: Aurinko paistaa. Pilvettömältä taivaalta (Växjössä näin ei ole käynyt sitten viime syyskuun). Energiaa ja intoa puhkuen lähden salille. Niin kuin useasti ennenkin, päätän kävellä reilun kolmen kilometrin matkan. Noin kilometrin jälkeen saavun Stora Torgetille, jonka läpi tieni kuntosalille kulkee. Näen torinlaidan penkeillä kymmenittäin ihmisiä, jotka ovat ryömineet koloistaan ja istuvat nyt kaikki kalpeat nassut kohti aurinkoa muikean tyytyväinen ilme huulillaan. En voi vastustaa kiusausta vaan liityn joukkoon.
Aurinko lämmittää varovasti mutta varmasti. On lämmin. Elämä on ihanaa! Käärin hihat rullalle ja annan auringon lämmitellä käsivarsiani. Mielen valtaa puhdas ilo. Sen sijaan ajatus: ”Sinähän olit menossa salille”, ei valtaa yhtään mitään. Salille pääsee koska tahansa. Aurinko ei todellakaan paista täällä koska tahansa.
Tällaisiin päätöksiin liittyy muuten ihan huikea vapauden tunne. Olet päättänyt tehdä jotakin. Olet ehkä jo matkalla, kun huomaatkin haluavasi tehdä yhtäkkiä jotain aivan muuta. Ja sitten yksinkertaisesti teet jotain aivan muuta. Mikä täydellinen arkipäivän pikkuvapaus muistuttamassa, että vain sinä itse päätät miten päiväsi pääskyttelelet.
Aina ei tarvitse sanoa itseään irti ja matkata rinkan kanssa toiselle puolelle maapalloa kokeakseen vapauden täyttymyksen. Joskus siihen riittää kevään ensimmäinen aurinko ja sininen taivas.
Kun minulla on aurinkoa, ei minulta mitään puutu.