Kultaiset korismuistot

Joskus kaipaan korisaikoja ja välillä on epätodellista ajatella, että pelasin koripalloa yli 20 vuotta. 22 vuotta se määritti elämäni ja minuuteni ja kuitenkaan tänä päivänä se ei ole mukana elämässäni muuta kuin kauniina muistoina ja kipeinä polvina.

En edes tiedä kuka tai mikä olisin tänään, tai mitä kaikkea elämäni olisi ollut (tai mitä se ei olisi ollut), jos en olisi yli kahtakymmentä vuotta pompotellut tuota oranssia palluraista. Kuulunut eri  joukkueisiin ja niiden kanssa kierrellyt korishalleja ympäri Suomen ristiin rastiin. Pelannut korttia tuhansia bussikilometrejä. Nauranut, itkenyt , voittanut, hävinnyt, treenannut, pelannut, istunut penkillä, oppinut, ahdistunut, iloinnut ja ollut osana.

Sitä ehkä kaipaan eniten. Kuulua johonkin, olla osana. Olla osana ryhmää, jolle muodostuu oma tarina, omat jutut, oma huumori.

Se on muu maailma vastaan me -mentaliteetti. Se on paskaa läppää ennen treenejä ja me-henkeä alkulämpästä loppuvihellykseen.

Se on muuttamista uuteen kaupunkiin ja 10 uuden ystävän saamista heti kättelyssä. Kauden lopetusmatkoja Ruotsin laivalle ja tapaamisia vielä monen vuoden päästäkin. Se on ystäväsmielistä v-ttuilua, jota kukaan muu kuin vanha kunnon jokkuekaveri ei osaa ja jollaista ei kenelläkään muulla ole oikeutta tehdä. Se on muistoja albumeiden sivuilla. Parhaimmassa tapauksessa se on ihmisiä, jotka pysyvät elämässäsi hamaan loppun asti.

Kaiken tämän sain, koska 7-vuotiaana matkin isoveljeä kaikessa mitä hän teki ja totta kai myös minä halusin Keskurin ala-asteelle ja tossut jalkaan ja pallon käteen.

Ei se tietenkään pelkkää iloa aina ollut. Oli loukkaantumisia, tappioita, päätä seinään hakkaamista, ärsyttäviä valmentajia ja ahdistumisia ja vitutusta. Mutta aktiiviuran lopettamisesta on nyt 11 vuotta ja kyllä se niin on, että aika kultaa muistot. Ja vaikka jonkun päivän todellakin voisin vaihtaa pois, niin tosi kuin vesi on, että hyvät hetket eivät olisi tuntuneet juuri miltään ja ihmisenä kasvua ei olisi tapahtunut, jos kaikki olisi ollut pelkkää hyvänolon kuplassa uiskentelua.

Välillä on outoa ajatella, että olin koripalloilija ja elin koripalloelämää yli 20 vuotta, ja nyt siitä ei ole elämässäni enää jälkeäkään. En pelaa millään tasolla, en valmenna, enkä käy katsomassa edes pelejä.

Tämä on toki oma valintani ja vaikka välillä kaiholla katselen Facebookista vanhojen joukkuekavereiden ”höntsy-jengejä” ja selkeää koriselämästä nauttimista, tiedän, että en olisi onnellisempi jos olisin jäänyt Tampereelle, Helsinkiin tai edes Suomeen. Vaikka se olisikin todennäköisesti mahdollistanut koriselämän jatkamisen vanhojen hyvien pelaajien ja kavereiden kanssa, niin minä tarvitsin lähtemiseni ja rinkkani ja vapauteni.

Ja vaikka paljon olen ulkomaavuosieni aikana löytänyt, niin en sitä omaa korisjengiä kuitenkaan. Kahdella paikkakunnalla olen Ruotsissa asunut vain todistaakseni, että täällä kakkosdivarijengit eivät ole vanhojen pelaajien jäähdyttelyyn, vaan uusien pelaajien johdonmukaiseen harjoitteluun. Tuomitkaa vaan, mutta kolmekasina sitä ei vaan saatana taivu piip-testeihin tai koko kentän pallonkäsittely-drilleihin (kun se vasen käsi ei toimi, niin se ei toimi). Sitten vielä kun suurin osa jengikavereista on siinä täysi-ikäisyyden rajamailla, niin sitä automaattisesti jotenkin tajuaa astua sivuun ja satsata sitten kunnon saunailtaan, kun koto-Suomessa tulee käymään.

Ja loppuun täytyy vielä lisätä, että Susigengin avausottelu Ranskaa vastaan viime vuoden EM-kisoissa hyvitti kyllä kaikki missatut korismatsit vuosien varsilta kertaheitolla. Saada olla osana sitä upeaa tapahtumaa ja katsoa matsia yhdessä niihen ihmisten kanssa, jotka ovat olleet oman koriselämänkulmakivia alusta asti ja ulvoa auuuuuuuuu yhdessä 13 000 muun korisfanin kanssa, kun Suomi vie voiton jatkoajalla yhdestä Euroopan kärkimaista, antoi yhdessä illassa takaisin kaikki missatut korisvuodet korkojen kera.

 

  8 comments for “Kultaiset korismuistot

  1. Äiti
    20.2.2018 at 21:53

    Hyvin kirjoitettu jälleen kerran, näihin korisasioihin odotan Matin kommentteja, koska hän osaa niistä itse pelanneena ja valmentajana sanoa paremmin. Mutta ilo on ollut katsella pelejäsi ja saanut tutustua moniin mahtaviin kanssasi pelanneisiin joukkuetovereihisi, joita vielä nytkin aina silloin tällöin nähdään. Juuri tänään mietin kuinka paljon mekin käytiin katsomassa pelejä, tietysti täällä Forssassa, mutta paljon myös Tampereella, Salossa ja Helsingissä, sekin oli mukavaa aikaa. Nyt on alkanut uusi aikakausi ja käydään katsomassa Jasminen pelejä, niin se aika kuluu ja vuodet vierii.

    • Anna
      21.2.2018 at 23:22

      Niinpä, ootte aina olleet mukana ja turvana ja kannustamassa, niin kentänlaidalla kuin kotona ❤️

  2. isä
    21.2.2018 at 07:36

    Hyvää tekstiä! Tähän pääsee ” sisälle” paremmin, kun oon itekkin pelannut yli 20v. ja valmentanut (ohjannut) yli 10v. Tunnistan tunteen, kun saa kuulua joukkueeseen ja tuntea ryhmähengen. Vuosienkin kuluttua on kiva nähdä myös vastustajienkin pelaajia, se ryhmään kuuluvuuden tunne, se kannattelee ja lämmittää mieltä. On totta , että aika kultaa muistot, ihan hyvä niin. Olisi aika kamalaa, jos muistaisi vaan kaikki tappiot ja vitutukset, eihän siitä nyt mitään tulisi! Niinkuin Alpo Suhonen kertoi eron ruotsalaisen ja suomalaisen välillä, ruotsalainen muistelee voittoja, suomalainen tappioita! Mutta (tällä sanalla ei kai saisi aloittaa lausetta, mutta menköön nyt tämänkerran!) sitä ihminen tarvitsee kumminkin tappioita ja vastoinkäymisiä, muuten ei elämästä opi mitään. Vastoikäymisten kautta ja virheistä oppimalla, vaikeuksien kautta voittoon (slogan…)ei ole epäonnistumisia, vaan tilaisuus oppia uutta, opin kannalta nääs. Juttu menikin vähän sivuraiteille, mutta aattele, kuinka paljon hienoja tunteita olet aikaansaanut, kun ollaan seurattu Sun pelejä myöskin esim. mamma, Eeva Ja Masa kaikki kaverit. Olet tuottanut niin monelle onnen tunteita peliesi myötä! Näihin kuviin ja tunnelmiin päätän avautumiseni ja seuraavaksi Kanadan kaatoon!

    • Anna
      21.2.2018 at 23:25

      Ihana kommentti isä-rakas ❤️ Tuota en ole ennen ajatellutkaan, että olen myös muille tuottanut onnen tunteita, mutta ihanaa jos niin on ollut! ❤️

  3. Petra ruusi
    4.3.2018 at 20:20

    Hei Anna. Oi että..täs ku muistoja, muistoja, ollaanhan me yheski pelattiu. Ite ku pelannu 32v ja ny valmentanu junnui.. on aika ihanaa. Muistella vanhoja. Ite ku ei enää vii ottaa juoksuaskelta ky paha välilevyrappeuma tullu.. pelates ei koskaan mitään pahaa sattunu. Ihan ihmiset ympärillä kannustaneet ja kannustavat edelleen.
    Ihanaa et muistot sinullakin ja kaiken voiman antavat rakkaat lähipiirissä

    • Anna
      11.3.2018 at 15:35

      Ihanaa, että olet jatkanut lajin parissa valmentajana! Pääsee kokemaan samat asiat uudestaan, hieman eri näkövinkkelistä vain. Tsemppiä matseihin, olisi kiva tulla joskus katsomaan kun sinne päin tulen!

  4. 6.3.2018 at 22:26

    Moikka Hanna ja voi ei :( Tiedätkö, meillä valvottiin sama yö (tai pari tuntia) pikkuisemman oksennellessa. En tiedä oliko ruokamyrkytys vai oliko Tim Hortonsin jääkaakaojuoma vain niin äklömakeaa, mutta onneksi meni nopsaa ohi! Tänään odoteltiin täällä uudessa hotellissa huonetta vapautuvaksi, niin esikoinen ryntäsi veskiin samalle asialle. Onneksi sekin tauti talttui nopsaa! Kiitos vinkistä, tuo Miracle Garden näyttää kovin kauniille ♥ Ihanaa lomanjatkoa teille :)

    • Anna
      11.3.2018 at 15:36

      Hei Arell, tämä kommentti on varmaankin tullut väärään blogiin. :) Toivottavasti olette kuitenkin parantuneet jo!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.