Läsnä vai puhelimella?

Näin eilen bussissa töistä tullessani äidin, joka luki pienelle lapselleen kirjaa. Luki kirjaa! Jäin tuijottamaan tätä tapahtumaa ymmärtämättä, että miksi tuijotan. Kunnes se välähti: Kummallakaan heistä ei ollut puhelinta tai iPadia vaan heillä oli kirja, jota he yhdessä lukivat. Lumoutuneena tästä ihanasta lukuhetkestä salakuuntelin takapenkiltä sadun loppuun.

Jäin miettimään. Yhtä kummallista on joka kerta, kun joku ihminen joskus on ilman puhelinta jossakin paikassa, oletteko huomanneet?

Makasin tässä yhden kerran sohvalla viltin alla silmät auki asioita mietiskellen, kun J tulee kotiin ja ryntää luokseni: ”Mikä sulla on, onko kaikki hyvin?”. Tämä oli mielestäni mielenkiintoista, koska jos olisin maannut sohvalla viltin alla puhelintani räpläten, ei siinä olisi ollut mitään ihmeteltävää.

Yhden kerran olimme vierailulla tuttaviemme luona, ja menin aamusella ulos nauttimaan ihanasta lämpimästä loppukesän aamusta. Istuskelin pihakeinussa hyvän tovin, kunnes tuttavapariskunnan mies tulee ulos ja kysyy huolestuneena, olenko surullinen. Ihmettelin itsekseni, että minkä ihmeen vuoksi kukaan edes voisi näin kauniina kesäpäivänä olla surullinen. Kunnes ymmärsin, että herranen aika, johan sen täytyy olla kummallista, tyyppi istuu yksin pihakeinussa ILMAN PUHELINTA. Totta kai sen on oltava surullinen.

On mielenkiintoista, kuinka nopeasti puhelimista on tullut osa, ei vain arkipäiväämme, vaan osa meitä. Jos vielä kolme vuotta sitten blogissani taivastelin, kuinka joukkuekavereillani oli ravintolassa puhelimet esillä ja kuinka he sieltä käsin päivittivät Facebookiin mitä teemme ja missä olemme, ihmettelisin totta totisesti jos tänä päivänä kukaan porukasta ei sitä tekisi.

Päivässä ei varmasti ole montaakaan hetkeä, ettemme tiedä missä puhelimemme olisi. Otamme sen kun heräämme ja kannamme sitä mukanamme läpi päivien. Mikäli joskus unohdamme sen, on meillä alaston olo.

Itse en pidä siitä, jos oloni yrittää olla alaston, kun en ole puhelimeni lähellä.  En usko puhelimeen käden jatkeena ja  ja uskon, että elämänlaatuni ja taitoni olla läsnä on parempi, mitä enemmän olen mukana tässä todellisuudessa, enkä siinä toisessa.

Tämä ei tarkoita ettenkö tarvitsisi puhelintani tai ettenkö ”olisi sen kanssa” useita kertoja päivässä, itse en vain halua, että kun en ole sen kanssa, tuntisin oloni jotenkin vajaaksi.

Viime keväänä teimme J:n kanssa kokeilun: Laitoimme telkkarin pois viikoksi ja laadimme säännön, että kello yhdeksän jälkeen puhelin tulee laittaa äänettömälle ja sen kanssa ei saa enää ”olla”. Tietokonetta saa käyttää vain, jos sillä tekee oikeasti jotain järkevää. Mitä sitten teimme? Juttelimme, luimme, touhuilimme kotona. Oli ihanaa huomata, että elämää ilman kaikkia vekottimia on sittenkin ja se elämä on vieläpä hyvää. Voin kertoa, että moneen vuoteen en ole nukkunut niin hyvin. Vaikka en ennen sitäkään ollut kokevani nukkuvan erityisen huonosti, oli unenlaatu jotain aivan eri luokkaa. En kokenut jääväni mistään paitsi ja mieli oli paljon rauhallisempi. Olen yrittänyt saada kokeilua läpi uudestaan, mutta vielä toistaiseksi telkkari on jykevästi paikoillaan (vaikka siis ensimmäinen kokeilu oli nimenomaan J:n idea).

Vaikka moni asia on tullut miljoona kertaa helpommaksi ja maailma on lähempänä uuden teknologian vuoksi, en vieläkään voi yksinkertaisesi käsittää, miksi olla Facebookissa tai WhatsAppissa tai Instassa tai missä tahansa toisessa ulottuvuudessa silloin, kun ympärillä on oikeita ihmisiä, joiden kanssa on tultu viettämään aikaa. Miksi seurata mitä muualla tapahtuu, kun oma elämä tapahtuu juuri silloin, siinä hetkessä, niiden ihmisten kanssa, jotka ovat läsnä?

Vuorenhuippuna on se yksi kerta, kun olin parin tuttuni kanssa kahvilla. Kahvihetki oli hiljaisemman puoleinen ja puhelimet molemmilla esillä. Kysyessäni jotain, minulla oli melkein olo, että häiritsen heidän tärkeitä puhelinjuttujaan. Kun tulin kotiin, olin tägatty Facebookissa päivitykseen: ”Annan kanssa kahvilla, vitsi kuinka ihanaa oli nähdä pitkästä aikaa.”

Uskokaa tai älkää, mutta en ole katsonut tarpeelliseksi kahvitella heidän kanssaan sittemmin.

 

  6 comments for “Läsnä vai puhelimella?

  1. Äiti
    15.11.2017 at 21:05

    Tämä kaikki on kyllä niin totta. Huomaan että olet oikein pohtinut tätä asiaa ja osaat tuoda asianytimen hyvin esille. Hyvä kirjoitus jälkeen kerran.

    • Anna
      16.11.2017 at 14:50

      Kiitos paljon. Ja kyllä, olen pohtinut tätä tosiaan aika paljon.

  2. isä
    16.11.2017 at 06:29

    Kääk, alan jo tunnistaa itseni kännykkäriippuvaiseksi jutustasi, tarttiskoos (tarvii!) tolle tehrä jottain!

    • Anna
      16.11.2017 at 14:52

      Ai ai ai….. Suosittelen lämpimästi tekemään asialle jotain… ;-)

  3. Lea
    16.11.2017 at 14:57

    Niin ajattelemisen arvoista tekstiä, kiitos blogistasi. Tunnen mukavat vanhempasi, joten en yhtään ihmettele miksi tyttärellä on näin hienoja ajatuksia.

  4. Anna
    16.11.2017 at 20:08

    Voi kiitos palautteestasi, se lämmittää mieltä! Ja olen samaa mieltä, että vanhempani ovat oikein mukavia ja hienoja ihmisiä! :)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.