”Ihanaa kun on olemassa myös nytkuja. Meitä sitkuja on täällä jo ihan tarpeeksi”,
sanoi entinen työkaverini, kun kerroin hänelle sanovani itseni irti kolmivuotisesta vakkarityöstäni ja lähteväni Australiaan nukkumaan merenrannalle tähtikaton alle, poimimaan appelsiineja ja tekemään elämäni road tripin.
Sitkuilla hän tarkoitti ”sitten kun” -ihmistyyppiä. Mikään ei koskaan tapahdu nyt, vaan sitten kun joku/jotain/jossain tekee/on tehnyt/tulee tekemään jotain. Nytkut ovat sitten sitkujen vastakohtia – niitä, joita ei kiinnosta mitä tapahtuu sitten kun, vaan ainoastaan se mitä tapahtuu nyt.
Minusta oli kivaa tulla siteerattua nytkuksi. Ei sillä, että luokittelulla olisi tässä asiassa ollut suurta roolia – minulla oli unelma ja halusin laittaa sen toteen, olin sitten luokiteltuna mihin ihmistyyppiin tahansa. Mutta muutaman kerran olen sen jälkeen miettinyt nytkuja ja sitkuja.
Sitkuilu on itse asiassa äärimmäisen pelottavaa. On pelottavaa, kuinka paljon ja kuinka kauan ihminen voi sitkuilla. Pahimmassa tapauksessa koko elämänsä. Sitten kun on enemmän rahaa, sitten kun on enemmän kielitaitoa, sitten kun olen maksanut lainani pois, sitten kun lapset ovat vähän isompia. Kaikista pelottavin on: ”Sitten kun on sopiva hetki”. Mikä on sopiva hetki? Sopivaa hetkeä ei tule koskaan, ellei sellaista itse tee.
Koska koko elämä on sopiva hetki.
Minua kohti nytkua potki tuolloin ikäni – mikäli mielin toteuttaa pitkäaikaisen unelmani reppuilusta Ausseissa Working Holiday -viisumin turvin, pitäisi se tehdä juuri nyt, tai jättää ikuiseksi haaveeksi. Kun olin tämän tajunnut, istuinkin jo koneessa matkalla Sydneyä. Enkä voi kun pelonsekaisin tuntein miettiä, että mitäs jos en olisi istunut.
En olisi koskaan löytänyt unelmatyötäni , jota tällä hetkellä teen (monien mutkien ja itkujen jälkeen, mutta kuitenkin). En koskaan olisi tavannut unelmieni miestä jonka kanssa nyt asun. En olisi koskaan kokenut sitä täydellistä vapauden tunnetta jonka saa vain silloin, kun uskaltaa täydellisesti päästää kaikesta irti. Ja mikä pahinta, en olisi koskaan voinut sanoa itselleni: Minä tein unelmastani totta. Jos ei niitä täytetä nyt, niin koska sitku?
Okei, tunnustan. Olen ollut myös yhdessä asiassa kovanluokan sitku. Haaveenani on järkyttävän pitkään ollut perustaa oma blogi. Haaveeni ennen reissuun lähtöä oli kirjoitella reissuiltani ja kertoa tarinoitani. Oikeastaan kovemman luokan haaveena oli kirjoitella tarinoita, saada niitä julkaistuksi painetussa lehdessä ja ansaita kirjoittamalla.
Mitä tein minä? No en ainakaan haaveestani totta.
Mutta onneksi elämä on niin ihanaa, että se antaa uusia ja taas uusia mahdollisuuksia ihmiselle toteuttaa unelmiaan. Vaikka sitten takautuvasti.
Tässä siis yksi vanhentunut sitku-unelma, päivitettynä nytku-versioonsa. Hope you liket it!