Ja matka jatkuu…. Matkustaminen ei ole aina ruusuilla tanssimista ja välillä vastoinkäymisiä sattuu enemmän kuin niitä jaksaisi rinkan lisäksi kantaa. Yllättävän vähillä olen itse kuitenkin selvinnyt, vaikka toisinaan on tuntunut että lento voisi edes joskus lähteä aikataulun mukaisesti tai rinkka edes kerran löytää perille laakista. Tai matkaajaneitonen voisi ainakin pitää tavaroistansa muuten vaan huolen… Kiinnittäkää turvavyöt!
Lontoo, Heathrow 2009 Australian valloitukseni ei totiseti alkanut parhaimmalla mahdollisella tavalla. Samaan aikaan kun astuin Finnairin koneeseen Helsinki-Vantaalla, alkoi kenttähenkilökunnan lakko. Istuimme koneessa 3 tuntia (!!) asianosaisten arpoessa pääsemmekö ikinä ilmaan. Viimein pääsimme matkaan. Tässä vaiheessa oli jo selvää, että matkatavaramme eivät tulisi kanssamme samalla koneella. Oma ruhtinaallinen reilun kolmen tunnin vaihtoaika Heathrowlla vaihtui muutamiksi minuuteiksi stressiä ja epätoivoa.
Kun pääsimme koneesta ulos, oli meitä vastassa henkilö, joka neuvoi jatkolennoltaan myöhästyneitä ottamaan yhteyttä oikeisiin tahoihin. Kun minä näytin lippuani sanottiin minulle vain: ”JUOKSE”. Ja minähän juoksin. Juoksin kuin heikkopäinen. Ohitin kymmenittäin närkästyneitä ihmisiä turvatarkastusjonoissa, tuijotin kelloon ja juoksin. Noin 30 minuutin epätoivon maratonin jälkeen tulin lähtöportille vain kuullakseni, että se on suljettu. Kello oli kymmenen illalla ja kaikki palvelu- ja infotiskit olivat kiinni. Niin ikään kaikki Finnairin palvelupuhelinnumerot olivat varattuja – lakko oli ruuhkauttanut linjat täysin. Vaikken nyt ihan untuvikko enää ollutkaan, olivat aloitusfiilikset Australian valloitusmatkalleni ilman matkatavaroita tai tietoa tulevasta lennosta hieman haljut.
Seuraavana aamuna (eräässä jääkylmässä lentokenttämotellissa nukutun yön jälkeen) olin kentällä jo kuudelta selvittelemässä jatkolentoani. Alunperin Sydneyn lentoni piti lähteä myöhään illalla, mutta sain siirrettyä itseni jo aamupäivän lentoon. Viimein kaikki tuntui hyvältä ja huojentuneena etsin terminaalin viihtyisimmän kahvilan ja päätin nauttia ison laten ja kunnon aamiaispatongin. Kun vihdoin sain pehvani penkkiin ja höyryävän kahvin nokan alle, ajattelin vielä kerran tarkistaa liput ja lentoajat. Mutta hetkinen…Missäs se muovitasku lippuineen ja passeineen onkaan… Ei ainakaan minun selkärepussani. Harras kahvihetki vaihtui jälleen kerran stressiksi ja kiireeksi. En keksinyt muutakaan kuin juosta tuhatta ja sataa takaisin Quantasin palvelutiskille (terminaalin toiseen päähän, kuinkas muuten). Siellä minua palvellut nuorimies odotti hymy huulilla passini ja lentolippujen kanssa.
Lentosekoilua matkalla Helsinki-Innsbruck 2011 Toiset ottavat lennon ja saapuvat määränpäähänsä. Sitten on meitä, jotka lentävät matkan Helsingistä Innsbruckiin Riikan, Köpiksen ja Zurihin kautta. Myöhästymisiä, lumimyrksyjä ja lakkoja. Tällä kertaa rinkka löysi perille 4 päivän päästä. Yö Köpiksen Hiltonin yhdennentoistakerroksen sviitissä lohdutti väsynyttä Euroopan yllä ees taas lennellyttä matkaajaa hieman.
Kööpenhamina-Helsinki 2014 Minun tuurini lentämisen suhteen ei ole järin korkealla. Mutta oikeasti, kenen matkalaukku hukkuu matkalla Köpiksestä Helsinkiin? Ja miten ihmeessä se on joutunut Frankfurtiin? Ja kaikkien matkustajien laukuista ainoastaan minun rinkkani? En todellakaan suosittele matkustamista kanssani.
Växjön juna-asema 2014 Olimme odottamassa junaa Köpikseen. Olimme matkalla vain Suomeen, mutta matkatavaroita oli tavanomaista enemmän. Junan tullessa lysähdimme helpottuneina vapaille penkeille ja heitimme laukkumme tavarahyllylle. Kunnes havahduin: ”Missäs se sinun punainen laukkusi on..?” Katsoimme samanaikaisesti hiljaa liikkeelle lipuvan junan ikkunasta ulos. Ja siellähän se nökötti. Iso, punainen treenilaukku asemalaiturilla yksin ja hyljättynä, täynnä vaatteita ja tuliaisia.
Se tunne, kun tajuat että juna on jo liikkeellä ja takaisin et pääse. Se tunne, kun käyt kauhistuneena mielessä läpi laukun sisältöä ja mietit mitä kaikkea matkan kannalta korvaamatonta se sisältää.
Onneksi ystävä, joka asuu aseman lähellä, kävi pelastamassa laukun. Köpiksen kentällä ajattelin ostaa veljelleni deodorantin lohdutukseksi siitä, että juuri hänen tuliaiset jäivät Växjön juna-asemalle. Maksoimme, pakkasimme ja siirryimme lähtöportille. Hieman ennen boordausta kävin läpi vielä Tax Free -pussin sisällön. ”Deodorantti ei ole täällä, pakkasithan sinä sen?” ”En muista. Eikö se ole siellä?” ”Ei.” ”Etkö pakannut sitä sitten itse?” ”En.” Tällä kertaa veli jäi kovasta yrityksestä huolimatta ilman tuliaisia.
Voitte avata turvavyöt. Sitten voimme hetken yhdessä taivastella tyhjäpäisyyttäni. Jonka jälkeen kaikki yhdessä toivomme, että monikaan ruotsalainen mahdollinen tuleva työnantajani ei Googlen kanssa kääntele näitä tarinoitani. Pitäisi meinaan keksiä uusia adjektiiveja ”tarkalle”, ”huolelliselle” ja ”järjestelmälliselle”, joilla useimmiten kuvaan itseäni työpaikkahakemuksia kirjoittaessani.
3 comments for “Matkamuistoja (osa II)”