”Nyt täytyy lopettaa, Melodifestivalen alkaa ihan justiinsa.” On lauantai-ilta ja lopetan juuri puhelua Suomeen. Lopetan puhelun, että ehdin katsomaan euroviisukarsintojen toiseksi viimeisen karsintakilpailun ihan alusta asti. Siis what the fuck.
Tiesin kyllä tänne muuttaessani, että ruotsalaisilla koko euroviisuhömppä on lähtenyt lapasesta. Mutta en tiennyt, että jokaista karsintaa katsoo paikan päällä tuhansia katsojia, telkkarista parhaimillaan kolme miljoonaa ja että kyseessä on Ruotsin kautta aikojen suosituin TV-ohjelma. En tiennyt, että jokainen ruotsalainen katsoo jokaisen karsinnan (ja vaikka he sanovat, etteivät katso, katsovat kuitenkin), kaikilla on oma suosikkinsa ja he kutsuvat toisiaan kylään toisillensa lauantai-iltana alkukarsintoja katsomaan.
En myöskään tiennyt, että tuo kaikki saa minutkin vielä pauloihinsa.
Muistan elävästi, kun ensimmäisenä Ruotsin keväänäni yritin naureskella kaikkea rumbaa karsintahässäköiden ympärillä joukkuekavereilleni. Naureskeluni ohitettiin viileän kohteliaasti ja keskustelua omista suosikeista jatkettiin. Tajusin laakista, että tälle asialle ei naureskella.
Hyväskyin asian, lopetin vitsailut ja jatkoin elämääni. Kunnes sitten viime keväänä saimme kutsun ystäviemme luokse eräänä lauantai-iltana. Olin ensin innoissani mukavasta kutsusta mukavien ihmisten luokse, kunnes totuus paljastui. Kyseessä oli Melodifestivalenin viimeinen karsinta. Söisimme, joisimme ja katsoisimme karsintoja yhdessä. Huoh. Booring. Yritin puhua itseni koko touhusta ulos. Mutta menin kuitenkin.
Ja kuinkas kävikään. Mukavin lauantai-ilta aikoihin. Ja kyllä. Lauluja oli hauskoja kuunnella, arvostella ja kommentoida.
Tänä keväänä sitten olenkin pitänyt kisastudioita ihan omastakin toimesta. Eilen itseasiassa mahatautivaaran vuoksi en voinut mennä kaverilleni kilpailua katsomaan, niin elintärkeä tuomarointi suoritettiin sitten puhelimen välityksellä.
Niin se maailma muuttuu, Eskoseni.
Vahvempi puoliskoni on jo pitkään riemastuneena naureskellut milloin minkäkin kommenttieni jälkeen (ja hän siis EI SEURAA karsintoja, käskettiin huomauttaa) että ”susta on niiiin tullut ruotsalainen”, johon kivahdan aina, että minusta ei koskaan voi tulla ruotsalaista, koska olen suomalainen. Mutta perjantai-illan Skavlanit plus kaikki muut ruotsalaisten rakastamat talk showt, musiikkivisat, hiihdot ja nyt kirsikkana kakussa tämä Melodifestivalen alkavat kyllä hälyyttävästi puhua puolestaan. Niin ja täytyy myöntää, että jo toissa kesänä jopo auringonotto keskeytyi siksi ajaksi, kun Madde ja Christopher saivat toisensa. Sitten kun alan jokaista juhlaa varten suunnitelemaan omaa tipsrundaa, tulkaa jooko kylään ja puhukaa minulle järkeä.
Urheilussa olen jo pitkään kannustanut ruotsalaisia (en koskaan ennen suomalaisia tietenkään, mutta eipähän ainakaan hiihdossa näiden kahden maan kannustaminen ole sulkenut toinen toistaan pois). Kallat ja Olssonit saavat ihon kananlihalle ja tipan silmäkulmaan siinä missä Myllylät ja Isometsät aikoinaan. Ja siis sanomattakin selvää, että aina tällaisten menestyksekkäiden kisojen jälkeen hykertelen supertyytyväisenä kahden ”kansalaisuuteni” kanssa.
Mutta täytyy tähän off the record sanoa, että suomalaisten hiihtäjien ainainen selittely omien epäonnistumisien jälkeen saa kiukun väkisinkin pintaan. Kun valmennusjohto Falunin naisten kympin jälkeen kommentoi, että ei syytä teknisiä ongelmia niinkään, vaan että sää sorsi suurella numerolapulla lähteneitä, niin teki mieli soittaa ja kysyä että niin, milläs lapulla se Charlotte lähtikään. Olisiko ollut kaksi numeroa suurempi kuin Kertulla? Tiedän, että hiihto on tekninen laji ja moni asia vaikuttaa päivän suoritukseen, mutta kun joskus kuulisi reilusti jonkun suusta, että kaveri oli parempi ja kovemmassa kunnossa ja ansaitsi voittonsa niin voisi edes sille reilulle häviäjälle nostaa hattua. En tiedä onko ruotsalaisten urheilijoiden ilo suomalaisten menestyksestä aina niin aitoa, mutta sata kertaa ammattimaisempaa se tuntuu olevan.
Ruotsi ja (hyvin epäammattimainen) Suomi lähdössä hiihtokilpailuihin. Toisen pito oli vähän parempi ja toisella oli vähän liian suuret monot.
Ja mitä tulee suomalaisiin ja ruotsalaisiin, olen edelleen sitä mieltä, että miellyttävin ihmisyyden muoto olisi jossakin (antakaa anteeksi mustavalkoinen yleistäminen) suomalaisen vähäsanaisen (joskus jopa töykeän) ja ruotsalaisen ylitsevuotavaisen (ei aina edes niin aidon) iloisuuden välissä. Ja mitä tulee Euroviisuihin, niin tiedän nyt jo, että ainakin aitoudessa ja asenteessa tänä vuonna Suomi kicks everybody’s ass ja tässä asunnossa hurrataan Suomelle ennen ketään muuta!
