Isoveli

Pientä kränää. Paidasta kiinni ja reps. Uudessa Edmonton Oilersin NHL-paidassa reikä. Paskan paskan paska.  Äkkiä jalat alle ja talon taakse piiloon. Ei voi mitään, isoveli on nopeampi. Korville tuli niin että heilui. Huutoitkua äidin luokse. Onneksi pikkusisko saa heikompana osapuolena sympatiat.

Kesämökin ulkohuussissa: ”Et uskalla mennä tuonne seisomaan” (osoittaa pienempää istumareikää). ”Et varmaan uskalla. Olet just tuollainen itkupilli.” Ajattelin, että en varmaan ole ja niinpä hyppäsin valkoisilla saappaillani keskelle paskaa. ”Äitii, äitii, Anna seisoo vessassa kakan keskellä.” Siinä ei auttanut pikkusiskon itkut ja silmänräpyttelyt, että menin kun isoveli käski. Kotiarestia tuli.

Katsellaan mäkihyppyä. ”Toi Ari-Pekka Nikkola on kyllä ihan paska”. ”Joo niin on. Se on Annan suosikki. Ari-Pekka on ihan paska. Katso, kohta Anna alkaa itkemään”. Purin hammasta yhteen ja vannotin itseäni, että ikipäivänä en ala itkemään. Mutta niinhän siinä kävi, että itku tuli ja isoveli ja sen tyhmä kaveri vei voiton.

Sitten vähän vanhempana isoveli ja sen tyhmät kaverit varastivat päiväkirjasi. Yksi luki ääneen ja toiset kierivät lattialla nauruun tukehtuen kuullessaan kuinka kuvailit ensimmäistä suudelmaasi ja kuinka ihanaa oli diskossa painautua sitä söpöä poikaa vasten ja haistella sen vastapestyn paidan tuoksua. Edelleenkään en ole tuntenut niin suurta raivoa ja puhdasta häpeää kuin tunsin silloin. Päätin, etten enää ikinä puhu niille, en varmaan puhu.

Ei ole ollut meillä pikkusiskoilla helppoa. Aina oli joku kiusaamassa, mollaamassa ja laittamassa vähän maan rakoon. Aina oli joku joka oli vanhempi ja vahvempi. Aina piti olla sitkeä ja vahva ja pärjätä. Aina piti mankua että otetaan jonnekin mukaan. Aina piti alkaa tykkäämään samoista asioista, ottaa samat idolit ja olla samaa mieltä asioista. Olihan se isoveli. Se oli iso ja vahva ja paras kaikessa.

Sitten tultiin vähän vanhemmiksi ja ei se pikkusiskona olo ollutkaan niin kamalaa ollenkaan. Jos unohdetaan ne kerrat kun menin kantelemaan ulkovalvojalle kun veli ja sen kaveri karkasivat koulunpihalta ja se suuttui niin että oli parempi pysytellä koko loppupäivä poissa näkyvistä tai silloin kun se yritti olla cool ysliluokkalainen ja esitti koulussa ettei edes tunne seiskaluokkalaista pikkusiskoaan (sai kyllä ”kuka ihme sä luulet olevas” -puhuttelun kotona), olimme aina enemmän kavereita kuin sisaruksia.

Muistan kun opinto-ohjaaja tiedusteli asiaa: ”Varmaan tappelette aika paljon kotona?”, ”Itseasiassa ei tapella juuri ollenkaan”, ”No mutta pienistä asioista nyt ainakin?”, ”Ee-i me kyllä tapella”, ”No mutta näistä että kuka vie roskat ja niin edelleen?”, ”NO KUN EI TAPELLA, meillä viedään omat roskamme, kuinka vaikeaa se nyt on uskoa”.

Isoveli on se, jonka kanssa puhutaan asioista, joista ei puhuta monen muun kanssa. Se jonka kanssa naurat aina eniten ääneen puhelimessa puhueassasi. Se, joka ymmärtää sinua just eikä melkein. Se jonka kanssa ette vielä aikuisenakaan voi katsoa toisianne päin tylsän tärkeissä juhlissa, ettette repeä nauramaan.

Lapsena se toi aina tuliaisia pelimatkalta ja vähän vanhempana se aina tarjosi kaljan, vaikka se olisi ollut sen viimeinen kymppi ja tilipäivään vielä kaksi viikkoa aikaa. Mammamme viimeisenä jouluna se osti valoavaihtavan pikkuenkelin mamman yöpöydälle ja pehmeän sydäntyynyn, joka tuntui kivalle mamman ottaa kainaloon. Isoveli on maailman kiltein ihminen ja tekisi mitä tahansa rakkaittensa eteen. Teinivuosina ja varhaisaikuisena sillä oli muutamia kivisempiä aikakausia, mutta silloinkaan en koskaan epäillyt, etteikö se puolustaisi minua tarpeen tullen henkeen ja vereen asti.

Lisäksi se on hyvä isä ja hyvä urheilija ja koriksessa sen pehmeä pallonkäsittelytaito on vieläkin ihan omaa luokkaansa. Se päättää jotain, se tekee sen. Joskus se saattaa hermostua äkisti, mutta sitten sille tulee huono omatunto ja se pyytää anteeksi. Se on suojellut pikkusiskoa kovin ottein Forssan baareissa aikoinaan: ”P-kele mä heitän sut seinään jos sä kosketkin mun siskoon”, on monesti joku onneton kolli saanut kuulla jos yritti pikkusiskoon saada vähän katsekontaktia. Se on kirves kädessä (tosin puuhommissa oli silloin) ottanut kotiin näytille tulleilta poikaystäväkokelailta luulot pois heti kättelyssä. Mutta sitten kun se oikea siskolle löytyi, otti se sen reilusti ja rakastaen mukaan perheeseen.

Koska olen sitten ollut kaikista ylpein isoveljestäni?

Juuri nyt, tällä hetkellä. 15 vuoden ikkuna- ja kaikennäköisten raksahommien jälkeen se lopetti ne duunit ja alkoi miettimään mitä oikeasti haluaa elämässään tehdä. Lopetti hommat, joissa ei viihtynyt. Teki siis sen, mistä monet koko elämänsä vain unelmoivat.

Haki kouluun, valikoitui reilun sadan hakijan joukosta neljänkymmenen joukkoon. Meni pääsykokeisiin, joista valittiin 15 opiskelijaa aloittamaan opiskelut. Ja sinne se pääsi. Pikkusisko on syystäkin ylpeä. Hatunnoston arvoinen suoritus opiskelunsa aikanaan ysiluokkaan jättäneeltä hunsvotilta.

Mikään ei ole niin upeaa, kuin kuunnella ihmistä, joka on onnellinen ja kokonainen ja tekee juuri sitä mistä nauttii. Näissä ihmisissä on jotakin seesteistä ja läikkyvää. Kun tämä henkilö sattuu vielä olemaan isoveljesi, alat itsekin läikkymään onnesta.

Loppuun vielä sanon (täysin puolueellisesti), että isoveljestä on kovan koulutuksen ja luontaisten kykyjensä ansiosta kehkeytymässä yksi parhaimmista hierojista jonka tiedän (ja olen käynyt monella!). Olen jo itselleni tilannut pukinkonttiin parikin hierontaa. Mikäli joku teistä on hyvää lahjaideaa tai itse muuten vaan hemmottelua vailla, tässä mitä parahin idea, suosittelen vilpittömästi. Hieronnan voi sopia minne vain Etelä- ja Länsi-Suomeen (pöytää kulkee mukana) edulliseen opiskelijahintaan. Jos kiinnostuit, voit ottaa yhteyttä vaikka tämän blogin kautta. Vielä jouluntienoille on ihan mukavasti aikoja, mutta kannattaa olla nopea – hyvät ja osaavat kädet varataan aina ensimmäisenä.

T. Ylpeä pikkusisko