Tapasimme kaupungilla yhden tutun muutama viikko sitten. Tuttu harrasti höntsäilylätkää ja heillä oli tulossa joukkeilta (meinasin käyttää sanaa ”saunailta”, mutta niitähän ei täällä päin harrasteta). Tuttu ei ollut kuitenkaan osallistumassa iltaan, koska ”ei tunne sieltä ketään”.
Tuttavamme heittämä lause jäi pyörimään mieleeni. Kuinka erilaisia me ihmiset ollemmekaan. Mietin vaan, että jos itse olisin viimeisen viiden ja puolen vuoden aikana (jonka olen enemmän tai vähemmän asunnut pois Suomesta) jättänyt menemättä juhliin, joista en tunne ketään, en olisi tyyliin viiteen ja puoleen vuoteen voinut käydä yksissäkään juhlissa tai illanvietoissa.
Olen kuljettanut itseäni maasta ja tilanteesta toiseen kiitettävällä vauhdilla tässä viime vuosien aikana. Ja ennen kuin uudessa paikassa on oppinut tuntemaan edes jonkun, on täytynyt viedä itsensä uusiin tilanteisiin uusien ja vieraiden ihmisten pariin. Se on ollut normaaliakin normaalimpaa ja en ole oikeastaan ikinä edes miettinyt sitä sen kummemmin. Varsinkin täällä Ruotsissa olon alkuaikoina olen ollut miljoona kertaa juhlissa, illanvietoissa, tupareissa, synttäreillä ja missä lie kekkereillä, joissa minut tunnetaan ainoastaan J:n tyttöystävänä ja joissa itse en tunne ketään. Ja en valehtele, että se olisi aina ollut pelkästään nautittavaa. Ei todellakaan. Vieraiden kasvojen sijasta olen kaivannut omia rakkaita ystäviäni niin että sattuu ja olisin antanut mitä vain, että olisin voinut vaihtaa yhdetkin kekkerit edes pieneen hetkeen heidän kanssaan. Mutta jos olisin jättänyt menemättä uusiin tilanteisiin ja juhliin siitä syystä, etten tunne ketään, olisin istunut yksin kotona enkä ikinä oppinutkaan tuntemaan ketään.
Ikävöin ystäviäni hurjasti. Siitäkin huolimatta olen itse valinnut elää täällä, kaukana heistä. Ja minun on tarvinnut elää kuten olen elänyt. Lähteä, etsiä, löytää, hukata. Haastaa, näyttää, pärjätä. Tyydyttää vapaudenkaipuuta irtonaisella elämällä. Suurimmat kiksit olen saanut, kun olen lähtenyt ilman mitään ja sitten löytänyt kaiken. Toiset sanoavat, että se on ollut rohkeaa. Minulle se on ollut välttämätöntä.
Siitä syystä tuttavamme kommentti sai pienehkön ajatusryöpyn sisälläni aikaiseksi. Se mikä itselleni on ollut normaaliakin normaalimpaa (ja välttämätöntä ja tavoittelemisen arvoista) elämää, on toisen, jos ei nyt kauhukuva, niin ainakin täysin vastakohtainen käsitys omasta ideaalielämästä. Eläköön ihanat erilaiset ihmiset ja elämät ja tarinat!
Kaikkea pitää kokeilla…
Tanssin viime viikonloppuna salsaa. Tai no se on liioittelua. Yritin tanssia salsaa. Ystäväni vei minut salsaklubille Tukholmassa. Etkoilla kuuntelimme latinomusaa ja harjoittelimme askeleita. So not me. Mutta filosofiaani kuuluu, että kaikkea uutta pitää kokeilla. Ilta oli yksi parhaimmista pitkään aikaan. Klubilla suostuin ainostaan yhteen ”tanssiin” (jossa seisoimme tanssilattian nurkassa parini laskiessa ett två tre, ett två tre samalla kun minä tamppasin töppösiäni väärään tahtiin). Illan aikana sain vahvistuksen jo etukäteen epäilemälleni asialle: salsa ja minä emme tule jatkossakaan tanssimaan samoilla lattioilla. Mutta olin yli-iloinen että menin ja kokeilin ja koin tämänkin maailman.
Helmikuussa kävin hiihtokilpailuissa. Olen hiihtänyt aikuisiällä yhden kerran. Olin juuri viiletellyt alas viimeisen ”ison” kumpareen ja onnittelin itseäni, etten ollut kaatunut kertaakaan koko kisoissa. Katsoin taakseni näkyikö ketään kilpakumppaneista. Jotenkin siinä tasaisella kääntyillessäni sitten menetin tasapainoni. Ensin toinen suksi ilmaan ja sitten toinen, kunnes rötkötin solmussa ladun ja suksieni päällä. Meni ainakin minuutti, että sain itseni takaisin raiteille. Hopeaa tuli kuitenkin niin että heilahti (kolmen osallistujan sarjassa). Kaikkinensa kisa oli kannaltani vähän nolo. Mutta hauska.
Viime keväänä kävin SUUNNISTUSKILPAILUISSA. Minä, joka eksyn paikallisessa tavaratalossa ja joka ei erota itää lännestä. Voi sitä riemua, kun kolmansissa kisoissa onnistuin ensimmäistä kertaa pitämään karttaa oikein päin käsissä.
Viime kesänä surffasin. Meren aaltoiseen maailmaan rakastuin vetisesti ja tämä oli paras juttu pitkään aikaan, jos ikinä.
Pointti on se, että on virkistävää, haastavaa ja mikä tärkeintä, HAUSKAA hauskaa kokeilla uusia juttuja. Siitä jotenkin saa ihan hirveästi, kun hypähtää pois omalta mukavuusalueeltaan ja uskaltaa laittaa itsensä peliin silläkin uhalla, että tekee itsestään naurunalaisen. Ja useimmiten tekee. Mutta mitä sitten. Se antaa aivan varmasti enemmän kuin ottaa. Ja nauraminen on kivaa. Ja tuttu ja turvallinen pidemmän päälle tylsää. Koska sinä olet viimeksi kokeillut jotain uutta?
2 comments for “Kaikkea pitää kokeilla, paitsi…”