Laihat nilkat

Katselin tänään salilla ollessani itseäni peilistä. Tarkkailtuani kuvaani hetken aikaa päästä varpaisiin mietin, että jos voisin muuttaa yhden asian itsessäni, niin mikä se olisi?  Vastaus oli lapsellisen helppo: Nilkat. Ottaisin laihat nilkat, kiitos.

Laihat nilkat

Laihat nilkat ovat kauniit. Jos ihmisellä on laihat nilkat, ei häneltä mitään puutu. Uskokaa minua, tiedän mistä puhun. Jo 13-vuotiaana olivat pohkeeni isommat kuin monella miehellä. Ja koska nilkkanikaan eivät ole laihat vaan sellaiset semisti pökkelömäiset, eivät pohkeeni ole koskaan näyttäneet, urheilutaustastani huolimatta, ”kauniin treenatun lihaksikkailta”, ainoastaan isoilta. Että sellaisilla eväillä sitten.

Jos ihmettelette, että miksi toiveeni ei kohdistu suoraan pienempiin pohkeisiin, niin vastaus on yksinkertainen. En uskalla ottaa riskejä. Laihat pohkeet eivät nimittäin ole automaattisesti aina kauniit. Laihat nilkat sen sijaan ovat.

On muuten ironista, että nimenomaan tämän massiivisen pohjelihaksen repeämän takia en ole päässyt juoksemaan 3,5 kuukauteen. Miten voi olla, että näin ison lihaksen sisällä mikään pääsee repeämään, ihmettelin yksi päivä ääneen. Jos se on noin älyttömän iso, niin eikö sen nyt herran tähden pitäisi olla myös älyttömän vahva? Tarkoitan vaan, että kai siitä koosta voisi samalla vaivalla voisi olla jotain hyötyäkin.

Olen kuntouttanut vammaani tunnollisesti. Tehnyt tuhansia varpaille nousuja, painojen kanssa ja ilman, yhdellä ja kahdella jalalla, hypyillä ja hypyittä. Tehnyt kaiken fyssarin ohjeiden mukaan. Tavoitteena vain ja ainoastaan repeämäkohdan vahvistaminen. En ole ollenkaan ajatellut (niin tyypillistä), että tämän kaltainen treenaaminen vahvistaa lihaksia myös ulkoisesti (Jos joku ei vielä ole tajunnut, niin se on siis vihoviimeinen lihasryhmä jonka toivon kasvavan milliäkään).

Havahduin tähän, kun pyysin vahvempaa puoliskoani yksi ilta katsomaan näkyykö vammakohdassa eroavaisuutta terveeseen lihakseen nähden ja hän spontaanisti varpaille nousuja tehdessäni tokaisi: ”Vitsi sulla on kyllä ISOT pohjelihakset.” Tuntien kommentin antajan ja ottaen huomioon, että meillä digataan maritbjörgenmäisistä naisista, päätin niellä tämän kiistämättömän totuuden kypsästi, kuten itseään rakastavan 35-vuotiaan tuleekin (samalla päätin myös koskaan olla viemättä kenenkään huomiota tahallaan pohkeisiini).

No mutta turhamaisuudet sikseen. Olen kuitenkin onnekas. Huolimatta monen vuoden pohjetraumoistani, olen tyytyväinen itseeni. Ihan totta, olen. Nyt varsinkin, kun olen oppinut suhtautumaan myös neutraalisti kommenteihin isoista käsivarsista ja leveistä hartioista, (”Olet varmaan uimari? ”Kuulutko seiväshyppääjien maajoukkueeseen?”) olen ihan sujut itseni kanssa. Se on muuten hyvä fiilis. Totta kai löytyy niitäkin kohtia, joihin en ole niin tyytyväinen, (lievästi löysät allit, kylki-ihrat) mutta niiden kokoon ja kiinteyteen voin vaikuttaa ihan itse. Ja silloinhan valittaminen on sietämättömän typerää, vai mitä.

Tämän jutun punainen lanka kiemurtelee nyt vähän siellä sun täällä, mutta pointtini on, että kannattaa keskittyä niihin asioihin joihin voi vaikuttaa ja ”vain hyväksyä” ne, joihin ei voi.

Tämä ”vain hyväksyminen” kesti itselläni noin 30 vuotta. Mutta sen jälkeen helpotti huomattavasti. Pienenä vinkkinä sanonkin, että kannattaa rakastaa ja hyväksyä se kaikista tärkein ihminen sellaisena kuin hän on. Hengailu kakskytneljäseitsemän koko loppuelämän ajan kun on hitusen verran helpompaa, kun oikeasti myös pitää tuosta tyypistä. Oli sillä sitten laihat nilkat tai ei.

Laihat nilkat

  15 comments for “Laihat nilkat

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.