On outoa ilahtua, kun vaa’an lukemat kertovat lisääntyneestä painosta. Tai olla loukkaantumatta, kun työkaveri kysyy: ”Oletkos Anna alkanut saamaan kiloja takaisin”. Puhumattakaan kommenteista: ”Olet alkanut saamaan taas lihaa luiden ympärille” ja ”Näytät elinvoimaiselta”, jotka saavat suorastaan hyppimään ilosta.
Iloni on selitettävissä hyvin yksinkertaisesti. Olen aloittanut tervehtymisen. Olen vitsaillut, että laihtuminen on yksi tämän sairauden hyvistä puolista, mutta kyllä tosia asia on, että laihtunut (riutunut) ulkonäkö oli lopputulos jatkuvasta vessassa ravaamisesta ja kiusallisen löysästi toimivasta mahasta. Sorry about the too much information, mutta käykää itse 12 kertaa päivässä paskalla ja yrittäkää iloita, kun yhdetkään farkut eivät enää pysy ylhäällä ilman vyötä.
No jos nyt täysin rehellisiä ollaan, niin nyt kun tiedän aineenvaihduntani tasaantuneen ja olevani matkalla kohti terveen papereita, niin en lähteneitä kiloja (noin 12) mitenkään metsästämällä metsästä takaisin. Ne kilot tulevat, joiden täytyy tulla (ja tulkaa tekin please kiinteinä reisinä ja lihaksina käsivarsiin). Loppuja vastaan aion vähän taistella. Kun ”ilmaiseksi” pääsi pikku-pömpöstä ja lemmenkahvoista, niin miksei voisi vähän yrittää tsempata ja pitääkin ne poissa.
No joo, oikeasti tämä paino ja lihominen/laihtuminen on aika pieni asia tässä kaikessa. Minä voin hyvin, ja se on kaikista tärkeintä. En ole enää alati väsynyt ja voin elää (crossfittiä lukuunottamatta) normaalia elämää. Tulin perjantaina messuilta Frankfurtista, ja viiden päivän aamukasista iltakasiin päivät eivät tuntuneet missään (siis tuntuivat tietysti, mutta ei mitenkään erilaisesti kuin terveenäkään). Olen tästä kaikesta huikean kiitollinen.
Olen tietoinen, että asiat voivat muuttua ja vaikka nyt lääkitys on kohdillaan ja olo hyvä, niin tiedän, että se voi muuttua silmänräpäyksessä. Lääkitystä muutetaan/pienennetään aina arvojen muututtua, ja tiedän monia, jotka veivaavat liikatoiminnasta vajaatoimintaan ja takaisin ja meinaavat tulla hulluiksi kroppa-paran oireilleissa arvojen hyppiessä miten sattuu. 50 %:lle taudista parantuneille se tulee jossain vaiheessa takaisin, toisille jopa useampaan kertaan.
Olen miettinyt tätä aika paljon ja välillä tuntuu pelottavalta, kuinka hyvin kaikki tähän asti on kohdallani mennyt. Voin hyvin nyt, mutta mitäs sitten huomenna tai ensi viikolla? Entäs jos minä olen yksi heistä, joilla asiat alkavat mennä alamäkeen ja hormonini hyppelevät ylös alas hamaan loppuun asti?
Kunnes tulin järkiini. Kaikki turha pelkääminen ja mitäs jos -ajattelu on täysin elämänfilosofiani vastaista. Miksi siis murehtisin nytkään mitä voi tapahtua, tai mikä voi mennä pieleen. Kuten ei elämässäkään, ei tämän taudinkaan kanssa tiedä mitä tulee tapahtumaan. Kaikki mitä minulla on, on tämä hetki. Ja jos tässä hetkessä voin hyvin, niin sitten kaikki on hyvin. Jos jonain päivänä en voi hyvin, niin silloin se on sen päivän asia.
Växössä on -1 ja paljon lunta. Lähden kävelylle ja teen pienen kuntopiirin. Sitten lähden säbä-treeneihin ja sen jälkeen saunaan. How good can it get?
4 comments for “Kolme kiloa ja elämä takaisin”