Jaksaa, ei jaksa, jaksaa…

Miten tulisi selvitä, kun laskettuun aikaan on vielä kaksi viikkoa? Tai siis voiko siitä ylipäätään selvitä? Tai olisiko olemassa edes JOTAIN positiivista sanottavaa odottajalle – jotain, joka osattaisiin sanoa niin, ettei se ärsytä/vihastuta/herätä hallitsemattomia aggressiivisuuden tunteita?

Ja jos joku nyt tulee sanomaan, että ”no ei sinne vielä kukaan ole jäänyt”, niin lupaan lyödä. Oikeasti.

Seitsemän kuukautta meni lähes siivillä, välillä melkein unohtaen, että taas sitä ollaan raskaana (kiitos A:n, joka reilun 1-vuotiaan tarmolla juoksee karkuun, levittää, sotkee, testaa ja uhmaa perässä lyllertävää äitiä). Sitten alkoi närästys ja harjoitussupistukset kovenivat. Yhtäkkiä painettiinkin jo taas 90 kiloa ja mahaa oli kaikkialla eikä yksikään talvitakki mennyt enää kiinni.

Kahdeksan kuukautta ja vuorokaudessa kustaan ainakin kolmekymmentä kertaa, öisin ollaan enemmän valveilla kuin hereillä ja liitoskivut repivät alakertaa, siinä missä epätoivo yläkertaa.

Kahdeksan ja puoli kuukautta ja alkaa huumori olla vähissä. J ”lohduttaa”, että ”sen tuleekin olla lopussa raskasta, tuntuu sitten kaksinverroin paremmalta, kun vauva vihdoin tulee ulos.” Hyvin uskalias neuvo huomioonottaen että se tulee miespuoleiselta henkilöltä ja varsinkin sen sisältäessä sanoja ”sen tuleekin olla”.

Tähän väliin täytyy kaiken rehellisyyden nimissä sanoa, että minulla on ollut helppo raskaus. Olen ylipäätään niin todella kiitollinen, että olen saanut kaksi kertaa tulla raskaaksi ja vielä niin lyhyen ajan sisällä. Olen tähän asti yrittänyt olla valittamatta ja miettiä kuinka hyvin minulla on asiat, kun en ole joutunut makaamaan vessanlattialla pää pöntössä tai olemaan sänkypotilaana neljännestä raskauskuukaudesta lähtien peläten, että synnytys jo käynnistyy. Ihan oikeasti olen todella kiitollinen.

Mutta tässä sen näkee, mitä ne viimeiset kaksi viikkoa tekevät. Ne laittavat naisen kuplaan. Tekevät hänestä itsekkään monsterin. Kun kaikki pyörii hänen ympärillään ja jos ei pyöri niin piru on irti.

Alkuraskauden nopeahkot mielialanvaihdokset ja silmittömät raivot kun puoliso on syönyt yönaposteltavaksi tarkoitetut viinirypäleet (YMMÄRRÄTKÖ, ETTÄ SÄ PILASIT JUST MUN YÖN!) tai leppoisat keskustelut aamupalalla: ”Mä en ymmärrä, että miks sun pitää olla tollanen”. ”Ai millainen, tällainenhan mä oon.” Ai siis ootko sä AINA NOIN ÄRSYTTÄVÄ ja keskiraskauden järkyttävät itkukohtaukset ja kaulaan kapsahtamiset kun toinen lähtee töihin: ”Mun tulee sua niin ikävä!” ovat nyt laantuneet tasaisen tuskaiseen puhinaan, ähinään, valitukseen ja äärimmäiseen lyhytpinnaisuuteen jos tätä ahdinkoa ei ymmärretä tarpeeksi ja empatiaa osoiteta juuri niin vastaanottaja haluaa.

Paljon kertonee, että J eilen toiveikkuutta äänessään sanoi: ”Ajattele, 14 päivää enää”. Katsoi minua sitten ja lisäsi: ”Thank god.” Meidän piinamme lienevät hieman erilaisia, mutta kaiken yllä kirjoittamani jälkeen en voi syyttää häntä mistään.

Post navigation

  3 comments for “Jaksaa, ei jaksa, jaksaa…

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.