Joskus kaipaan korisaikoja ja välillä on epätodellista ajatella, että pelasin koripalloa yli 20 vuotta. 22 vuotta se määritti elämäni ja minuuteni ja kuitenkaan tänä päivänä se ei ole mukana elämässäni muuta kuin kauniina muistoina ja kipeinä polvina.
En edes tiedä kuka tai mikä olisin tänään, tai mitä kaikkea elämäni olisi ollut (tai mitä se ei olisi ollut), jos en olisi yli kahtakymmentä vuotta pompotellut tuota oranssia palluraista. Kuulunut eri joukkueisiin ja niiden kanssa kierrellyt korishalleja ympäri Suomen ristiin rastiin. Pelannut korttia tuhansia bussikilometrejä. Nauranut, itkenyt , voittanut, hävinnyt, treenannut, pelannut, istunut penkillä, oppinut, ahdistunut, iloinnut ja ollut osana.
Sitä ehkä kaipaan eniten. Kuulua johonkin, olla osana. Olla osana ryhmää, jolle muodostuu oma tarina, omat jutut, oma huumori.
Se on muu maailma vastaan me -mentaliteetti. Se on paskaa läppää ennen treenejä ja me-henkeä alkulämpästä loppuvihellykseen.
Se on muuttamista uuteen kaupunkiin ja 10 uuden ystävän saamista heti kättelyssä. Kauden lopetusmatkoja Ruotsin laivalle ja tapaamisia vielä monen vuoden päästäkin. Se on ystäväsmielistä v-ttuilua, jota kukaan muu kuin vanha kunnon jokkuekaveri ei osaa ja jollaista ei kenelläkään muulla ole oikeutta tehdä. Se on muistoja albumeiden sivuilla. Parhaimmassa tapauksessa se on ihmisiä, jotka pysyvät elämässäsi hamaan loppun asti.
Kaiken tämän sain, koska 7-vuotiaana matkin isoveljeä kaikessa mitä hän teki ja totta kai myös minä halusin Keskurin ala-asteelle ja tossut jalkaan ja pallon käteen.
Ei se tietenkään pelkkää iloa aina ollut. Oli loukkaantumisia, tappioita, päätä seinään hakkaamista, ärsyttäviä valmentajia ja ahdistumisia ja vitutusta. Mutta aktiiviuran lopettamisesta on nyt 11 vuotta ja kyllä se niin on, että aika kultaa muistot. Ja vaikka jonkun päivän todellakin voisin vaihtaa pois, niin tosi kuin vesi on, että hyvät hetket eivät olisi tuntuneet juuri miltään ja ihmisenä kasvua ei olisi tapahtunut, jos kaikki olisi ollut pelkkää hyvänolon kuplassa uiskentelua.
Välillä on outoa ajatella, että olin koripalloilija ja elin koripalloelämää yli 20 vuotta, ja nyt siitä ei ole elämässäni enää jälkeäkään. En pelaa millään tasolla, en valmenna, enkä käy katsomassa edes pelejä.
Tämä on toki oma valintani ja vaikka välillä kaiholla katselen Facebookista vanhojen joukkuekavereiden ”höntsy-jengejä” ja selkeää koriselämästä nauttimista, tiedän, että en olisi onnellisempi jos olisin jäänyt Tampereelle, Helsinkiin tai edes Suomeen. Vaikka se olisikin todennäköisesti mahdollistanut koriselämän jatkamisen vanhojen hyvien pelaajien ja kavereiden kanssa, niin minä tarvitsin lähtemiseni ja rinkkani ja vapauteni.
Ja vaikka paljon olen ulkomaavuosieni aikana löytänyt, niin en sitä omaa korisjengiä kuitenkaan. Kahdella paikkakunnalla olen Ruotsissa asunut vain todistaakseni, että täällä kakkosdivarijengit eivät ole vanhojen pelaajien jäähdyttelyyn, vaan uusien pelaajien johdonmukaiseen harjoitteluun. Tuomitkaa vaan, mutta kolmekasina sitä ei vaan saatana taivu piip-testeihin tai koko kentän pallonkäsittely-drilleihin (kun se vasen käsi ei toimi, niin se ei toimi). Sitten vielä kun suurin osa jengikavereista on siinä täysi-ikäisyyden rajamailla, niin sitä automaattisesti jotenkin tajuaa astua sivuun ja satsata sitten kunnon saunailtaan, kun koto-Suomessa tulee käymään.
Ja loppuun täytyy vielä lisätä, että Susigengin avausottelu Ranskaa vastaan viime vuoden EM-kisoissa hyvitti kyllä kaikki missatut korismatsit vuosien varsilta kertaheitolla. Saada olla osana sitä upeaa tapahtumaa ja katsoa matsia yhdessä niihen ihmisten kanssa, jotka ovat olleet oman koriselämänkulmakivia alusta asti ja ulvoa auuuuuuuuu yhdessä 13 000 muun korisfanin kanssa, kun Suomi vie voiton jatkoajalla yhdestä Euroopan kärkimaista, antoi yhdessä illassa takaisin kaikki missatut korisvuodet korkojen kera.
8 comments for “Kultaiset korismuistot”